Sydänteippisyyllisyys

Äitiys on syyllisyyden miinakenttä. Joku syyllistyy herkästi, toinen syyllistää helposti.

Itse tunnen usein syyllisyyttä ties mistä, siitäkin huolimatta että mua ei kukaan ole missään vaiheessa syyllistänyt mistään. Vältän pahamaineisia keskustelupalstoja (suosittelen!) joilla äidit haukkuvat toisiaan huonoiksi, etsin tarvittavia tietoja muista lähteistä. Kannustusta, tukea ja suoranaisia synninpäästöjäkin olen saanut sekä neuvolasta että perheeltä ja ystäviltä. Syyllisyydentunne on ihan jees, jos se tulee vaikka siksi, ettei ole vaihtanut vauvan vaippaa koko päivänä tai muistanut syöttää vauvaa eilisen jälkeen. Silloin pitääkin vähän petrata. Mutta kun noita tilanteita ei ole tullut vastaan, vaan syyllisyys iskee puun takaa ihan naurettavista syistä.

Pari viikkoa sitten syyllisyydentunne iski vauvajumpan jälkeen, kun yksi äideistä alkoi syöttää pojalleen välipalaksi banaanipäärynäsosetta. Itsetehtyä, ei siinä mitään (vaikka mulla olikin kaupan mangovalmiste mukana Aikavarkaalle). Pilttipurkkiin säilöttyä, ei siinäkään mitään. Soseen koostumus oli kirjoitettu teippiin purkin kylkeen – no totta kai, ei siinä mitään. 

Mutta kun se teippi oli sydänkuvioista ja käsiala kaunista.

Muutama solu mun aivojen syyllisyyskeskuksessa (kai kaikilla äideillä ainakin on sellainen?) alkoi heti raksuttaa: ei riitä, että tekee soseet itse. Pitää merkitä ne sosepurkit rakkaudella. Ei riitä, että sutaisee huonolla käsialalla ja jollain laatikonpohjalta löytyneellä, hieman vuotavalla Viking Line -mainoskynällä tavallisen maalarinteipin palaselle, että BATAATTI-PORKKANA-KESÄKURPITSA. Saati sitten, että ei jaksa ja muka ehdi kirjoittaa niin pitkiä sanoja, vaan alkaa lyhennellä. Ensin BAT-PORK-KES. Kyllähän siitä univelkaisenakin tajuaa, mitä sosetta se on. Sitten mennään vielä vähän pitemmälle. B-P-K. Ja yksi askel vielä: BPK. Josta alkaakin jännä ajatusketju: kyllä mä tiedän, mitä purkissa on, mutta entä jos mulle tapahtuu jotain, ja Mies kaivaa pakastimen kätköistä Aikavarkaalle ruokaa, ja purkin kannessa lukee BPK eikä Mies saa siitä tolkkua? (Niin, no mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Että Mies syöttää soseen Aikavarkaalle tietämättä mitä vihanneksia siinä on? Ou nou. Tai että Mies luulee että purkissa on vaikka jotain räjähdysaltista kemikaalia ja heittää purkin ongelmajätteeseen?)

Ryhmätapahtumat on riskialttiita. Ei ollut meinaan eka kerta, kun syyllistyin vauvajumpassa. Koko alkuvuoden kelasin joka keskiviikkoiltapäivä, olenko huono äiti, kun en katsonut tarpeelliseksi hankkia Aikavarkaalle sellaista söpöä, mukanakuljetettavaa vauvavilttiä. Sellaista pienehköä fleecepeitettä, jonka reunat on nätisti tikatut ja jossa on vaikka vihreitä ja beigejä siilinkuvia vaaleansinisellä pohjalla. Aikavaras jumppaili ikivanhan tummanvihreäruudullisen pyyhkeen päällä, sellaisen joka on liian iso käsipyyhkeeksi ja liian pieni kylpypyyhkeeksi. Eikä mulla ole pienintäkään muistikuvaa, mistä se nimenomainen pyyhe on meille ajautunut. Ainakaan en ollut hankkinut sitä itse, rakkaudella. 

Ja kaikilla muilla oli sellaiset hienot vauvaviltit! Enkä mä edes tiedä missä sellaisia myydään! Ja joka keskiviikko ne vauvafleecepeitteet tuijottivat Aikavarkaan aluspyyhettä sillä lailla tietävästi, nenänvarttaan pitkin.

Takaisin maalarinteippiin ja ajatusketjuihin. Tahdon vielä jakaa muiston siitä, miten raskauden viimeisellä kolmanneksella stressasin Vauvan vaatevarastosta.

Olin pessyt kaikki pikku vaatekappaleet ja koittanut järjestellä niitä järkevästi koottain ja tyypeittäin. Lipaston laatikot täyttyivät pinoista. Sitten aloin miettiä (virhe!). Mitä jos kuolen synnytyksessä? Mistä Mies sitten löytää Vauvalle oikeankokoisia vaatteita?

Kun Mies sinä päivänä tuli töistä, raahasin hänet heti katsomaan, miten olin kirjoittanut maalarinteipin paloihin laatikoiden reunoihin kunkin pinon kohdalle, mitä vaatteita ja minkä kokoisia pinossa on. BODYT 50–60 ja PÖKSYT 60–70 ja niin edespäin. Tiukkasin Mieheltä, ymmärsikö tämä varmasti numeromerkinnät, vaikka kriittinen ”CM” puuttui lukujen perästä, ja muistaisiko tämä taatusti että vaatteita löytyy lisää myös kaapista.

Aloin itkeä, kun Mies suhtautui huolenaiheeseeni mielestäni turhan huvittuneesti ja välinpitämättömästi. Mitä huvittavaa siinä on, että minä kuolen synnytyksessä ja Mies ei surupäissään löydä Vauvalle vaatteita päälle? 

Onneksi tajusin soittaa Äidilleni ja neuvoa, että jos kuolen, hänen pitää muistaa kertoa Miehelle mistä Aikavarkaan vaatteet löytyvät ja mikä logiikka (!) maalarinteippimerkinnöissä on.

Oi, se raskaus oli kivaa aikaa. Ehti puuhastella kaikenlaista ja olla nykyistä perusteellisempi maalarinteippien kanssa.

Koska mua yskitti

Niin. Päätin lopettaa imetyksen, koska mua yskitti. 

Kuulostaa tyhmältä. No, oli siinä takana muutakin. Mutta ilman sitä per******listä yskää, joka piti mua hereillä monta tuntia nukkumaanmenon jälkeen ja toiset monta tuntia aamuyöllä ja houkutti nappaamaan Strepsilsiä tujumpaa rohtoa, olisin ehkä jaksanut jatkaa vielä vähän.

Siitäkin huolimatta, että Aikavaras välillä puree. Auts! Ja silloin kun ei pure, tunkee vahvoja nakkisormiaan mun solisluun alle ja kiskoo ulospäin, kaikin voimin ja vielä vähän päälle. Auts! Ja siitäkin huolimatta, että olin pitkään jo ajatellut että kesäksi olisi kiva lopetella, jotta pari kesäkuussa tiedossa olevaa yhden yön poissaoloa Aikavarkaan luota eivät velvoittaisi mua inhoamiini aamuviiden lypsyhommiin.

Uskokaa tai älkää, lopettelen imetystä nyt toistamiseen. Saman vauva kanssa. Anteeksi mitä? 

Kuukausi sitten Aikavaras aloitti puremisen. Ei kiva. Löysin keinon, jolla estää pureminen: sormen pitäminen Aikavarkaan leualla imetyksen aikana. Ei silti kiva. Jotenkin sitä kuitenkin jännitti hartiat korvissa, koska ne kaksi alaikenestä pukannutta talttaa iskevät sinne minne en niiden tahtoisi iskevän. Usein ne ehtivätkin iskeä siinä vaiheessa kun pahin nälkä oli talttunut ja malttoi jo leikkiä. Maidon heruminen hidastui. Aikavaras hermostui. Sitten totuimme. 

Kunnes vajaan viikon kuluttua Aikavaras kieltäytyi syömästä. Kokonaan! Ekaa kertaa pienessä elämässään Aikavaras sanoi EI maidolle. Järkytyin. Vaikka olin pohtinut, että toukokuussa pitäisikin ryhtyä maitotehtaan alasajoon, tilanne tuli jotenkin niin äkkiä. Yhden viikonlopun itkeskelin asiaa; yksi läheisyyden muoto olisi ohi, kokonaan. Mun ja Aikavarkaan oma hetki ainakin kuudesti päivässä niiiiiin pitkään, ja yhtäkkiä ei enää. Ja mistä se reppana saisi riittävästi maitoa, kun ei se tykännyt yhdestäkään korvikkeesta vaan sylki ne järjestelmällisesti ja irvistellen pois?

Sain imetettyä pari kertaa vuorokaudessa, ei sitä hommaa seinään olekaan hyvä lopettaa. Maidontulo väheni luontevasti, ei tullut kiristystä tai kuumotusta tai niitä hirveitä tiehyttukoksia, joista kärsin ekat imetyskuukaudet aina kun yksi kerta jäi Aikavarkaan tavallista pitempien unien vuoksi välistä. Opin, että korviketta voi kätkeä ruokaan ja puurot tehdä korvikkeeseen – isoja ruoka-annoksia syövällä 7–8-kuisella maidontarve on kuitenkin vain puolen litran luokkaa päivässä. Ei siis ole mahdoton missio saada ujutettua kaveriin salavihkaa sen verran Little Baby Organicia tai Tutteli kakkosta.

Pääsin yli lopettamishaikeudesta. Tajusin, että parempi, että pikkukaveri oma-aloitteisesti vieroittautuu, kuin että parivuotias taapero kiskoo julkisesti mun paitaa alas ja itkee illat pitkät tahtovansa äidinmaitoa ja mä joutuisin seisomaan päälläni saadakseni lapsen vieroitettua. (Ei mulla ole yhtään mitään taaperoimettäjiä vastaan, mutta mulle ajatus ei tuntunut luontevalta.)

Sitten koitti sunnuntai, jolloin Aikavaras hyökkäsi taas kiinni ja kiskoi maitoa kitaansa. Tarjoamatta, ihan spontaanisti. Se se vasta yllättäin tulikin; en ehtinyt suojautua. Ja taas järkytyin. Petyinkin hieman – koska en tietenkään hennonnut työntää vauvaa pois. Viikon verran Aikavaras roikkui takiaisena mun rinnuksissa, olisi halunnut maitoa harva se hetki eikä vain aterioiden yhteydessä. Joko kaveri yritti ehkäistä puhkeamassa olevaa flunssaa, hakea lohtua johonkin vauvamurheeseensa tai ns. tilailla maidontuotantoa uuteen nousuun. Imetin taas joka aterian yhteydessä, ja maitoa tuli. Se siitä lopettamisesta, ajattelin. Aikavaraskaan ei enää purrut. Tunsin oloni vähän tukalaksi. Miten tästä nyt sitten taas lopettamaan?

Viime viikolla iski flunssa ensin muhun, sitten Aikavarkaaseen. Johtuisiko tukkoisesta nenästä tai jostain aivan muusta, mutta Aikavaras äänesti taas hampaillaan, sitten kieltäytyi kokonaan – eli sama kuvio kuin viime kierroksella. Mun flunssa puolestaan eteni hillittömäksi yskäksi. Lopulta päätin, että nyt mä kyllä nappaan vähän Medipektiä enkä enää koita tarjota sitä maitoa. Ei enää sormitemppuja puremisen estämiseksi. Runsaat kahdeksan kuukautta vietin maitoautomaattina ja pukeuduin imetyksen ehdoilla. Nyt tuntuu luontevalta lopettaa virallisista suosituksista huolimatta, ja vissiin se tuntuu luontevalta Aikavarkaastakin. 

Yskä ei vaadi enää lääkitystä, ja tällä hetkellä Aikavaras saa aamulla herättyään vuorokauden ainoan maitoannoksensa, jotta jaksaa odottaa puuron valmistumista. Pikapuoliin varmaan sekin jää pois rutiineista. Korvike uppoaa Aikavarkaaseen jo hieman vähemmillä irvistyksillä. Huomasimme, että kaveri tahtoo kauppamaitonsa kylmänä. Jääkaappikylmällä korvikkeella saa myös kätevästi jäähdytettyä liian kuumat soseet ja puurot. Kymmenen kuukauden iässä Aikavarkaalle voikin jo esitellä raejuuston, piimän ja maustamattoman jogurtin, joten ei tämä korvikepelleily kalsiuminsaannin turvaamiseksi kovin pitkäkestoinen vaihe onneksi ole.

Äh, vaikka sanon että pääsin yli haikeudesta niin en tietenkään ole kokonaan päässyt. Nyyh.

Personal trainer

Kahdeksankuinen on tutkimusmatkailija, seikkailija joka penkoo kodin joka kolkan. 

 

Mitäs täällä on...

Tiettävästi tutkimusmatkailu voi olla vaarallista ja uuvuttavaa. Fiksu kahdeksankuinen vaihtaa vanhemmiten uraa ja ryhtyy vaikkapa personal traineriksi.

 

Äiti nyt kun tarkemmin katson niin sä voisit välillä käyttääkin näitä!

Aikavaras 8 kk 1 vk

Taas on aika listata hieman myöhästynyt kuukautiskatsaus Aikavarkaan kehityksestä. 

8,9 kilon keijukainen

8 kuukauden ja 1 viikon iässä Aikavaras 

• Istuu tukevasti
• Konttaa leveästi (läiskyvällä tyylillä, kauhoen ilmaa ja lattiaa koko käsivarren mitallaan, jalat raahaten perässä miten sattuu)
• Nousee seisomaan mitä tahansa vasten ja jaksaa jo seistä hyvän tovin; irrottaa välillä toisen kätensä, yrittää välillä kiivetä ylöspäin tai ottaa askeleita tukea vasten

Ihan pihalla

• On kiinnostuneempi johdoista, kirjoista, lehdistä, vetoketjuista, kahvoista, matonreunoista, pesulapuista ja kiipeilystä kuin yhdestäkään lelusta (poikkeuksena lorupussi)
• On hyllytetty toistaiseksi pottaharjoittelusta, koska ponkaisee kainaloista kannattelusta huolimatta holtittomasti ja äkkipikaisesti seisomaan ja takaraivo edellä taaksepäin

  

  Taloyhtiön leikkipaikalta avautuva maisema

• Ei jokeltele monitavuisesti ikäisilleen tyypillisellä bäbäbä-mamama-täätäätää -tavalla vaan keskittyy pitkiin vokaaleihin (uuu!) ja diftongeihin (eääääää…). 5–7-kuisena liikkeelle lähdön harjoittelu vei voiton jokeltelun kehittymisestä, mutta kuluneen viikon aikana kaksihampaisesta soselävestä on kantautunut hieman monitavuisempaakin kommunikointia. Samoja tavuja Aikavaras ei jaksa toistella (paitsi naurun säestämänä aijaijai-oivoivoi); tähän mennessä olen kuullut vokaalien ja diftongien lisäksi ainakin halu-vaii-sin, ykvi-ee-uuuuro, ääälyy-hön-tä, olen-vau-va sekä vokaaliosaamisen todisteena aeii-oo-uuyyääö ja näytteenä perheenjäsenten tunnistamisesta Miehen etunimen.

Heihei, lähden tästä liukumäkeen

• On kasvattanut kaksi alahammasta, ja niiden harjaaminenkin alkaa jo sujua
• On alkanut laittaa tavaroita suuhun
• Tykkää maistella muiden varpaita sukkien läpi
• Puree
• Syö nirsoilematta kaikkea mitä tarjotaan, tykkää karkeammista soseista
• Nukkuu taas pääsääntöisesti hyvin: suunnilleen klo 22–07 tai 23–08, herätyksiä yöllä 0–X, yösyöttöjä 0–1 
• Nukkuu 2–3 päiväunet (kesto on lyhentynyt viime viikkoina, mikä on mun harrastustoiminnan ja ruoanlaittoaikeiden kannalta valitettavaa)
• On siirretty vaunuista rattaisiin, koska kiipesi vaununkopasta toistuvasti ulos eikä pysynyt edes valjaiden avulla vaakatasossa niin kauan että nukahtaisi; rattaiden viisipistevaljaat (edit: tässä luki alun perin kolmipistevaljaat - en ilmeisesti osaa enää laskea) pysäyttävät ikiliikkujan riittävästi, jotta Nukkumatti ehtii tulla.
  
  



En tajua miksi Äiti tykkää voikukista. Kitkenpä tuosta vähän.

• Elää ns. äitivaihetta, eli roikkuu lahkeessa ja tahtoo olla sylissä tai vähintäänkin äidin herkeämättömän tuijotuksen kohteena suunnilleen koko ajan. Ainakin aina kun ei kiipeile luvattomiin paikkoihin ja huteria tukia vasten.