tiistai 21. toukokuuta 2013

Ihminen ansaitsee omat verhot



Viikko viikolta Aikavaras on vähemmän vauva ja enemmän ihminen. Etenkin iltaisin kaveri on ihan hulvaton, ja iltahulinoiden seuraaminen onkin nykyisin mun ja Miehen yhteinen huvi. Aikavaras laukkaa päättömästi ympäri asuntoa, kikattaa ja heittäytyy selälleen varmana siitä että joku ottaa kopin, nousee matonreunaa tai omia varpaitaan vasten seisomaan, nauraa tikahtuakseen suihkusta tulleen Miehen nänneille, nuolee eteisen peilikaapin ovesta kurkkivaa kuvaansa, ja vähän väliä muistaa käydä pyörittelemässä uutterasti syöttötuolin pyöriä. Hauskinta riehuminen on nakuna, mikä vissiin on aika yleistä tämänikäisille.

”Olisitko uskonut vuosi sitten, että hänestä tulee tuollainen?” kysäisin Mieheltä yksi ilta. 

”No en”, Mies myönsi, ”mutta en mä uskonut että kukaan voisi olla tuollainen.”

Peilin kautta
Työhuoneen muuttaminen Aikavarkaan huoneeksi on ollut niin sanotusti työn alla eli jäissä, no, siitä asti kun tiesimme Aikavarkaan tulosta. (Pääsen kyllä kohta asiaan, aihe ei vaihtunut ihan summamutikassa.) Toki siellä on pinnasänky ja Aikavarkaan vaatevarasto, mutta siellä on myös käyttämätön toimistotuoli, rikkinäinen nojatuoli, vanhaa ja mahdollisesti tarpeetonta asiapaperia täynnä oleva kirjoituspöytä, ja pöydän päällä viherkasveja jotka eivät saaneet tarpeeksi valoa talvella olohuoneessa. Huone on siis toiminut enemmän mun ja Miehen huonekaluvarastona kuin lastenhuoneena. Mikäs siinä, kun kunnon suomalaislapsen tavoin Aikavaras nukkuu päiväunensa ulkona, ja oleskelut ja leikkimiset hoituvat olohuoneessa, keittiössä ja aulassa. Kun sisustaminen ei muutenkaan ole kiinnostanut, en ole saanut aikaiseksi edes miettiä huoneen kunnostamista, on tässä äitiydessä ihan riittävästi muutakin ajankulua.


Mutta nyt, kun vauvastamme on kuoriutunut ihminen, huomasin haluavani hänen huoneensa ihmiselle sopivaan kuntoon. Ylimääräisten huonekalujen ulkoistaminen on Miehen työlistalla alkukesällä, mutta muutos pyörähti jo käyntiin, kun sain metsästettyä muutama viikko sitten verhokankaan. Koska tykästyin eniten isokuvioiseen kankaaseen, joka vieläpä sointuu jo olemassa oleviin lehmuksenvihreisiin sivuverhoihin, päätin teettää kankaasta ompelutaitoisella äidilläni kappaverhon, jota ei tarvitse rypyttää paljon. Näin suuret, kivat kuvat pääsevät oikeuksiinsa. (Ja ne ovat riittävän korkealla, ettei Aikavarkaalle tule mieleen lähteä kiipeämään niihin.



Ole hyvä, Aikavaras. Nämä ovat ihan sua varten. Olet ihminen, joten ansaitset jo omat verhot.

2 kommenttia:

  1. Hienot verhot! Eläinkuviot on aina ihania lastenvaatteissa ym. jutuissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mäkin tykkään, ja tuollaiset unisex-värit ja murretut sävyt on musta ihania. Yllättävän vähänlaisesti lastenkankaita oli tarjolla keskustan kangasosastoilla, mutta löytyipä lopulta sopiva kuosi.

      Poista