Aamujen aamu

Mun piti tässä yksi aamu, ennen omaa flunssaantumistani, käydä verikokeissa ennen kello kymmentä (kilpirauhasarvojen kontrolli, niissä kun oli pari vuotta sitten tilapäishäikkää). Yritin varata TyksLabista ajan, mutta vapaita aamuaikoja ei lähitulevaisuudesta löytynyt. Ei muuta kuin vuoronumeroasiakkaaksi – jonotusseurana Aikavaras ja salillinen mummoja ja pappoja.

Argh. Ensinnäkin, me ollaan autoton perhe ja mä vieläpä kortiton kummajainen. Bussilla siis. Se on ihan kivaa kun liikutaan omien aikataulujen mukaan, mutta kun nyt pitäisi oikeasti ehtiä aiottuun bussiin, eikä me Aikavarkaan kanssa olla siinä kovin hyviä. Koska pukeminen ja vaipanvaihto ja yllätyskäänteet et cetera. Toiseksi, me käynnistytään vähän hitaasti aamuisin. Välillä lähdetään puistoon jo ysiltä, eikä siellä ole vielä ketään muuta, mutta nyt pitäisi olla siellä labrassa jo ysiltä, että ainakin ehtii jonottaa riittävän kauan.

Aamu alkaa hyvin. Siis ihan oikeasti hyvin. Herään omia aikojani puoli seitsemältä, ennen kellon soittoa. Suht pirteänä jopa. Harjaan tukan (ilman kieltämistä ja vahtimista vaativaa häiriötekijää), pesen kasvot (ilman sitä häiriötekijää), laitan kahvin tippumaan (ilman kyljessä roikkuvaa punnusta joka tunkee käden kahvipakettiin ja koittaa potkaista pannun lattialle), ja sitten teen jotain ihan luksusta: syön oman aamupalan yksikseni. Ja luen kirjaa siinä samalla! Mahtavaa! Aurinkokin paistaa, ei tarvita sadesuojaa rattaisiin. (Mittari kylläkin näyttää nollaa, hrr.)

Olen miettinyt kaiken valmiiksi: mitä Aikavarkaalle kylmään aamuun ylle, mitä itselle päälle, hoitokassiin mukaan tutti ja lahjusbanaani. Mitään ei ole kateissa. Otetaan matkarattaat, niillä on varmaan näppärämpi liikkua siellä TyksLab-käytävillä. Hyvin se sittenkin menee.

Ai jaa.

Aikavaras nukkuu sikeitä aamu-unia enkä raaski herättää nuhatoipilasta ennen kuin on pakko. Aikavaras herää lopulta oma-aloitteisesti, mutta realistisesti ajatellen vähän turhan myöhään. Lisäksi munaan kardinaalisesti: näytän että nytpäs onkin vähän kiire. Lapsi laittaa kapuloita rattaisiin. Yrittää karata jatkuvasti. Ei anna vaihtaa vaatteita (ei kyllä mitään uutta). Läpsii mua räkäisellä tutilla silmään.

Puuro menee ok mutta vaipanvaihtoon tuhlaantuu tavallistakin enemmän aikaa. Sitten Aikavaras päättää kauhoa ruukkukasvista multaa ympäri olohuonetta ja lopulta onnistuu. Multaa on paljon. En kykene jättämään multia lattialle vaan imuroin ne saman tien, Aikavaras seisoskelee sillä aikaa säilössä pinnasängyssä seuraamassa jännitysnäytelmää nimeltä Äiti ja Imuri.  

No niin, nyt pukemaan, hop hop!

”Eiiiih, ei toppapukua. Olen jo vuoden ja varppina pärjään sukkahousuissa ja bodissa. Ei toppapukua! Ei kintaita! Siellä on hei plussaa, kaksi astetta plussaa eikä mitään pakkasta hei. Ei kenkiä! Heitän ne tuonne! Et saa laittaa niitä mun jalkaan! Käpristän varpaita! Riistäydyn vapaaksi! Kiemurtelen lattialla väljän toppapuvun sisällä kiljuen. Ei pipoa! Revin sen näillä typerillä kintailla irti. Hah, etpä saanut peukaloita peukalonpaikkoihin.”

Niin no, kuka siitä sitten loppujen lopuksi kärsii?

Ihme ja kumma, oma pinna venyy eikä katkea. Olen ylpeä itsestäni, mutta vähän kuuma siinä tulee. Lopulta istutan toppapukutoukan rattaisiin ja sitten juostaan bussipysäkille. Myöhästytään näköetäisyydeltä. Huoh. Kello on puoli yhdeksän. Toinen bussiyhteys samalta pysäkiltä menee vasta vartin päästä. Lähdetään kävelemään kilsan päässä sijaitsevalle pysäkille, josta menee kymmenen minuutin päästä yksi bussi ohi. Samassa näen onnenkantamoisbussin lähestyvän mutkan takaa kohti meidän pysäkkiä. Se on eri linja kuin mihin alun perin yritettiin, eikä sellaista pitänyt aikataulun mukaan tulla tähän aikaan, ilmeisesti se on vartin myöhässä. Vilkutan vimmatusti. Huh, pääsemme bussiin. Mulkaisen vaunupaikalla lukevaa nuorukaista pahasti, poika siirtyy oikeiden ihmisten penkille, ja pääsemme asettumaan taloksi vaunuosastolle.

Puolentoista pysäkinvälin jälkeen tajuan, että pitäisi vissiin olla lompakko mukana. Koska henkkarit. Koska mähän voin olla vale-Mirkku joka jättää feikkiverinäytteen.

Jäämme bussista pois seuraavalla pysäkillä. Kilometrin matkaratashölkkä kotiin. Aikavaras on innoissaan, näkyy paljon lintuja. Lompakko mukaan. On hiki. Myös tuskanhiki. Ja kylmä hiki. 

Ehdimme sopivasti siihen vartin päästä tulevaan bussiin. Se kiertää opiskelija-asuntoalueen kautta ja joka pysäkillä joku tulee kyytiin ja lataa arvokorttiaan. Kello on yhdeksän. Sanoinko jo että on hiki?

Jäädään pois Tuomiokirkolla. Ajanvarausnainen nimittäin suositteli Turunmaan sairaalan laboratoriota, siellä kansoittaa odotushuonetta kuulemma lyhyempi jonollinen mummoja ja pappoja kuin Käsityöläiskadulla. Kuuden korttelin hölkkä sinnepäin. Jos mahdollista, Kaskenmäessä tulee vielä vähän lisää hiki. Ehkä joudun labrassa nesteytykseen.

Perillä varttia yli yhdeksän. Onneksi on vain pari mummoa ja yksi pappa jonottamassa. Aikavaras riistäytyy ulkovaatteita riisuessa vapaaksi ja onnistuu klähmimään vähän kaikkea. No kiva, se saa sitten noron, tuberkuloosin ja koleran.

Kun mun vuoro tulee, näytteenottoihminen katsoo pitkään läpihikistä paitaani. Selitän (lyhyemmin kuin tässä traumanpurkupostauksessa) aamun kulun.

”Voi ei täällä olis tarvinnut välttämättä mitään henkkaria”, se sanoo. 

Muistelen sitä ihanaa aamupalafiilistä ja päätän olla positiivinen. Märästä paidasta huolimatta aamu oli menestyksellinen, jos ajatellaan lopputulosta eikä reittiä sinne. Ei tää arki mitään matematiikkaa ole (ihan älytöntä ettei saanut täysiä pisteitä tehtävästä, jossa vastaus oli oikein mutta ratkaisutapa epälooginen, virheellinen ja valheellinen). 

Varttia vaille kymmenen taklaan toppapuku-Aikavarkaan takaisin rattaisiinsa ja kävelemme ulos labrasta. Käymme tarkistamassa Tähtitorninmäeltä pari yksityiskohtaa yhtä mun kirjoitusta varten, sitten bussilla kotiin ja ehditään vielä ennen lounasta hiekkalaatikollekin.

Synnintunnustus

Se Aikavarkaan flunssa hiipi eilen polttelemaan mun kurkkuani ja limaistamaan mun nenän tukkoon. Aikavaras heräsi yöllä itkemään kolmesti, itse heräilin lisäksi puolen tunnin välein vähän niin kuin Aikavaraskin taudin alkuvaiheessa. Paitsi etten huutanut ääneen eikä kukaan pitänyt mua sylissä.

Mun aamuni siis valkeni melkoisen päänsärkyisissä tunnelmissa. Aikavaras oli holtittomalla riehutuulella, mutta mä en millään olisi jaksanut hakea sitä ruukkukasvin multaa kauhomasta kahdeksaa kertaa peräkkäin, ja kieltää joka kerta lempeän opettavaisesti. En olisi millään halunnut huomata että sehän ehtii ja osaa avata suihkunurkkauksen siilin sillä aikaa kun mä laitan hammastahnaa hammasharjaan. Eikä oikeastaan olisi yhtään huvittanut saada pukemisen tuoksinassa 22-koon kengästä naamaan niin että se naarmu, jonka Aikavaras eilen raapaisi mun poskeen, aukesi ja alkoi tihkua verta.

Siinä kirkuvaa, räkää sylkevää ja levotonta energiaa pursuavaa voimanpesää ulkohaalariin survoessa en ihan ollut kärsivällisen (myytti)äidin perikuva. En ole ylpeä äänensävystäni jolla, hmm, maanittelin lastani suostuvammaksi pukemisprosessille.

Hahmottelin mielessäni ilmoituksia jonnekin tori.fi-palveluun, lahjoitetaan-palstalle:

Annetaan hyvään kotiin kestävä ja korkea ruukkukasvi. Tai sitten annetaan kestävään kotiin yksivuotias poika. Eivät sovi samaan talouteen.

Annetaan sata kassillista hankalasti puettavia ja ilmeisen ei-toivottuja ulkovaatteita, sopivat isokokoiselle yksivuotiaalle.

Koska me vietetään loppuelämämme sisätiloissa.

Päättyihän sekin parikymmenminuuttinen pukeutumispainajainen ihan leppeisiin tunnelmiin. Lopulta Aikavaras pönötti rauhallisena ja hämmentävän tyytyväisen oloisena rattaissaan ja odotti, koska mä lopetan ulkoportaalla istumisen ja niistämisen ja pistetään menoksi. Jee jee kivaa, ja tuolla menee lintu!  Sovussa suunnattiin Prismaan, josta ostettiin kaurahiutaleita, ksylitolipastilleja ja teknisiä lämpösukkia Aikavarkaan varpaille. Aurinko paistoi, ei tuullut ja mittari näytti kymmentä astetta, ja koska Aikavaras oli vielä virkeä, jäätiin kotipihalla kolmeksi vartiksi hiekkalaatikkoa kaunistamaan ja ruokahalua kasvattamaan.

Nyt villikko nukkuu, iltapäivän ruoka on uunissa ja lelut hujan hajan pitkin asuntoa. Mä olen täyttänyt velvollisuuteni eli raportoinut alennustilassa olevasta äitiydestäni julkisesti, joten saan vissiin vetäytyä sohvalle potemaan.

Suppohumua

No niin, Mies vetäytyi sunnuntaina kahden viikon työ/koulutusmatkalle. Talo on mun ja Aikavarkaan. Bileet pystyyn!

Mikä tässä elämäntilanteessa tarkoittaa tietysti sitä, että tuikataan nenäsuihketta ja asennellaan suppoja. Pidetään kovaa ääntä vielä pikkutunneilla. Olo on sitten aamulla lähes yhtä kehno kuin nuoruusvuosien biletysöiden jälkeen (mutta krapularuokaa ei löydy kaapeista).

Tämä juhla alkoi niin, että tiistain vastaisena yönä Aikavaras nukkui vähän katkonaisesti. Heräili monta kertaa ja pari kertaa piti nukuttaa uudestaan syliin. Kehtasin sitten valittaa asiasta Miehelle puhelimitse. En osannut aavistaa mitä oli tulossa.

Tiistaiaamupäivällä puistossa Aikavarkaan nenä alkoi valua ja silmä vetistää. No oli tosi hyinen tuuli, ajattelin että vuotaahan tässä kalseudessa omakin nenä. Päiväuni jäi lähes puolet tavallista lyhyemmäksi, ja sen jälkeen limaisuus lisääntyi. Totesin että kannattaapa käväistä apteekissa santsaamassa vähän nenäsuihkeita ennen kuin niitä jo tarvittaisiin kipeästi. Illan aikana nenä valui solkenaan ja yleinen reppanuus lisääntyi.

Hassua kyllä, ruoka maistui Aikavarkaalle tavallista paremmin koko päivän. Iltapuuroannoksen jälkeen piti vaientaa puuronloppumisparku vielä purkillisella jääkaappikylmää paratiisisosetta (lapsettomat don’t ask) ja ruisleivänpalalla.

Asensin supon, jotta kipeän oloinen Aikavaras saisi nukuttua, ja ehkä minäkin vähän. Siinä sitten käytiin yöpuulle, joka valitettavasti oli aika harvaoksainen. Aikavaras nukkui 30 minuuttia, heräsi itkemään 5–45 minuutiksi, nukkui 30 minuuttia, heräsi itkemään… Mitä siinä voi tehdä, kun nenä ei ole tukossa, suppo on jo tuulensuojassa mutta selvästi ei auta tarpeeksi, ja itku jatkuu sylissäkin, riippumatta siitä istutaanko, maataanko, kävelläänkö. Aika avuton fiilis tuli. 

Lopulta kello oli puoli neljä ja olin nukkunut yhden kaksikymmenminuuttisen ja Aikavaras heräili vartin välein. Paratiisisoseesta huolimatta taisi meidän kummankin yö tulla sieltä paratiisia matalammasta paikasta, lieskojen keskeltä.

Tänään potilaan toinen poski on tulipunainen. Heräsi toivo (?), että kyseessä olisi reaktio viime viikon yksivuotisneuvolassa annettuun MPR-rokotukseen. Ei sekään kiva juttu ole, mutta ehkä se sitten ei tarttuisi tähän äidin virkaa toimittavaan raatoon? Hereillä riekkuessaan Aikavaras nimittäin syöttää mulle väkisin mielikuvitusruokaa räkäisin sormin, aina silloin kun ei pärski limaa suoraan mun silmiin, tai lautaselle. (Sen lisäksi että hoipertelee viemään sukkia kukkaruukkuun ja yrittää roikkua uuninluukussa ja kiipeää sohvalle ja koittaa hypätä pää edellä sen taakse jäävään nurkkaukseen. Ja tietysti suuttuu kun ei saa.)

Tällaiset bileet täällä. Hämmentynyt hatunnosto pikkulasten yksinhuoltajille. Mies sanoi eilen puhelimessa, että työ/koulutusmatkalla on tylsää. Joutuu esimerkiksi syömään yksin karkkia hotellihuoneessa ja vähän kuuntelemaan luentoja joiden aihe ei innosta. 

Niin. Voi raukkaa.

Yksivuotisneuvolan jälkeen

Neuvolakäynnit olivat tärkeän tuntuisia ekat pari kuukautta. Joka kerta mietitytti etukäteen, onkohan kaikki niin kuin pitääkin. Kyllä oli. Pikkuhiljaa vauva kasvoi ja oma varmuus kasvoi, ja jos tuli joku akuutti probleema, soitin neuvolaan ja kysyin mieltä painavasta asiasta. Varsinaiset neuvolakäynnit menettivät samalla merkityksellisyyden tuntuaan.

Meidän neuvolatäti on ollut sama siitä asti kun Aikavaras oli kuukauden ikäinen. Täti on tosi kiva ja rento, joten vaikka neuvolaan meno ei enää tunnu hurjan tärkeältä, suorastaan odotan  neuvolakäyntiä joka kerta. Nytkin oli mukava puhua ja purkaa ajatuksia. Ja Aikavaraskin tykkää Tädistä. Tällä kertaa huomion varasti kuitenkin neuvolahuoneen nurkan leluhylly. Etenkin se muovipyöräinen vaaleansininen pehmoauto, jolla oli hyvä päristellä ympäri huonetta ja törmäillä tuolinjalkoihin (en tiedä mistä se on oppinut että autot ja traktorit päristelee. Me ollaan opetettu vain että karhu ja leijona murisee).

Edellinen neuvolakäynti oli toukokuussa, joten mua kiinnosti myös Aikavarkaan kesän aikana kehittyneet mitat. Aiemmin en ole tainnut neuvolamittauksista kirjoittaa, mutta nyt täyden kalenterivuoden kunniaksi voisin julkaista koosteen numeroista ja vertailusta innostuville:

IKÄ     PAINO           PITUUS         

0          3830 g             51 cm             

2 vk     4020 g             52,5 cm          

1 kk     4340 g             54 cm

2 kk     5790 g             58 cm

3 kk     6710 g             61,4 cm

4 kk     7020 g             64,7 cm

5 kk     7640 g             67,1 cm

6 kk     8250 g             67,8 cm

8 kk     8860 g             71,8 cm

12 kk   11 050 g          77,3 cm

Jotenkin se pituuden mittaaminen vaakatasossa ja nakuna vaa’an päällä istuminen oli Aikavarkaalle melkeinpä pahempi paikka kuin kolmen rokotuksen iskeminen lihaksiin. Kaveri itki lohduttomasti ja yritti kammeta itseään paholaismaisista mittauslaitteista veks. Rokottaessa sai sentään roikkua Äidin kaulassa kiinni ja näpelöidä muovivasaraa!  

Iloinen ja touhukas poika. Kehitys hyvää, ottaa askelia ja puheen kehitys hyvässä vauhdissa. Kasvu tasaista, lukee neuvolakortissa yksivuotiskäynnin sanallisena koosteena.