Miehellä
on jälleen tammikuussa tiedossa parin viikon työ/koulutusmatka. Tällä kertaa
suuntana ei edes ole Ruotsin Lappi niin kuin syyskuussa, vaan lounais-Englanti.
Ääh. Olen kade. Se pääsee puhumaan englantia (öh, niin kuin joka päivä töissä).
Ja hankalien lentoaikataulujen takia on vieläpä loogista ja ymmärrettävää lähteä hieman
pakollista aikaisemmin ja piipahtaa Lontooseen tapaamaan kaveria, joka majailee
metropolissa puolen vuoden ajan.
Lontooseen.
Mä en
ole ollut Lontoossa vuoden 2006 jälkeen. (Jos tää olisi paperi, tässä kohtaa
näkyisi kyyneltahroja.) Mieskin tietää, että vuonna 2004 käynnistyi mun ja
Lontoon kenties yksipuolinen rakkaussuhde yhden harkitsemattoman, kahden puolituntemattoman opiskelijakaverin kanssa tehdyn muutaman päivän reissun aikana. Olkoonkin, että olen käynyt Lontoossa vain kahdesti enkä
ikimaailmassa haluaisi oikeasti asua siellä. Mutta silti: vaikka mä en käy Lontoossa usein, Lontoo käy usein
mun mielessä. Tykkään esimerkiksi yli kaiken lukea Lontooseen sijoittuvia kirjoja (lue: trillereitä). Ja Lontoo on mun
tulevaisuuden matkakohdelistalla, sitten
joskus.
Okei,
eli Mies pääsee pikku toviksi Lontooseen. (Lontooseen! [kyyneltahra])
Sillä aikaa kotipuolessa: Aikavaras aloittaa päiväkodissa ja mä palaan
toimistolle, jossa saan puhua... en englantia vaan turkua, en enää kuuden vaan yhden
ainokaisen jäljelle jääneen työkaverin kanssa. (Tai sitten saan potkut taloudellisista ja tuotannollisista syistä,
ja sen jälkeen sentään parempaa liksaa kuin hoitovapaalaisena.)
Entäpä
muuten? Kai nyt mullekin on luvassa jotain kivaa odotettavaa? Toki:
- Painonnousu ja vartalon muuttuminen* (Saa jättää takin auki ja käyttää joustovyötäröhousuja! Maha on tosi kiva asuste**. Ja kyllähän vaihtelu virkistää. On kivaa kun ei tarvitse olla koko ajan sutjakka!***)*muuttuminen = pilalle meneminen, tällä tokalla kierroksella ehkä jopa lopullisesti** ekat kaksi viikkoa esiin pompsahtamisensa jälkeen*** Eikä enää tarvitsekaan: vyötärölle on tullut jo kaksi kiloa jenkkiksiä, mikä kyllä sekin jo tuntuu ja näkyy, kun lähtöpaino alkoi nelosella.
- Liitoskipuja, jatkuvaa pissahätää yön pikkutunteja myöten, tiuhoja harjoitussupistuksia, unettomuutta. Ja varmaan ainakin yksi peräpukama. (Saa hyvällä omatunnolla olla vielä normaaliakin huonommalla tuulella!)
- Mahdollinen viisaudenhampaiden poisto (Siitä saa niiiiin hyvän anekdootin kerrottavaksi, kun kodeiinikin on poissa laskuista! Vahvat pärjää parasetamolilla. Ja onhan meillä noita suppoja kaapissa.)
- Toinen sokerirasituskoe (Pääsee lukemaan labran odotteluhuoneen kaksi vuotta vanhoja naistenlehtiä, eikä tarvi syödä ja juoda mitään koko aamuna! Paitsi labrassa se herkullinen sokerineste.)
- Todennäköinen raskausdiabetes (Ekasta sokerirasituksesta pääsin rv 11+ rimaa alta päin hipoen läpi, joten rimanylityksiä on odotettavissa sitten helmikuussa. Saa sitten pistää reiän sormeensa useita kertoja päivässä, syödä kolmen kuukauden ajan joka päivä aamiaiseksi ruisleipää ja keitetyn munan, jättää pääsiäissuklaat muiden syötäviksi ja jännittää kasvaako vauvalle ladonovihartiat.)
- Ai niin ja tietty synnytys. Siis hei, synnytys! (Paljon mieluummin synnytän kuin menen Lontooseen! Koska Lontoo on ja pysyy ja siitä voi katsoa kuvia netistä ja sinne voi mennä sitten joskus, mutta synnytys on ainutlaatuinen**** kokemus, eikä Mies pääse koskaan synnyttämään.)****ainutlaatuinen = eritteiden ja lääkitysten värittämä helvetti jota seuraa usean kuukauden unettomuushelvetti
Kyllähän
tässä kelpaa tulevaa odotella.
Lopuksi
puolipakollinen disclaimer: Tiedän ja tiedostan ihan jokainen päivä, että yksikin terve ja
elävä lapsi on seitsemän oikein ja vielä lisänumerot – ei yhtä harvinainen,
mutta sitäkin arvokkaampi. Ei pitäisi nurista pienistä, tai Lontoosta. Tai siis
lontoottomuudesta. Nurisen välillä silti. Ja oikeastaan se disclaimer oli jo tuossa otsikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti