torstai 28. toukokuuta 2015

Unirosvo 12 kk



Vuoden ikäisenä Unirosvo…

  • on siirtymässä vain yksiin päiväuniin. Aamupäivätorkut ovat typistyneet 10–30 minuutin mittaisiksi riippuen yleisestä vireystilasta ja aamun varhaisuudesta. Välillä säätelen aamutorkkujen pituutta itse, jotta kunnon päiväunet ajoittuisivat sopivasti samaan aikaan isoveljen unien kanssa eivätkä venyisi liian pitkälle iltapäivään.
  • nukkuu päiväunet ulkona ja odottaa herättyään nätisti vaununkopassaan, että hänet noudetaan pois (aika päinvastaista käytöstä kuin Aikavarkaalla, joka seitsenkuisena kiipesi ulos vaunuistaan eikä sen koommin suostunut niissä makaamaan)
  • heräilee öisin edelleen liikaa, mutta vähemmän kuin ennen pääsiäistä. Nukkumaanmenoaika on puoli yhdeksän jälkeen, aamu koittaa seitsemän jälkeen.


  • tuntuu tekevän jatkuvasti hampaita, mutta ei niitä näytä ilmaantuvan. Alhaalla on kaksi ja ylhäällä neljä, loppuja odotellessa.
  • syö tällä hetkellä hyvin valikoivasti: puuron menekki on kehno ja lämmintä ruokaa uppoaa enintään viisi lusikallista per ateria, vaikka tuossa reilu kuukausi sitten söi jo isojakin annoksia ja melkein mitä vain. Tykkää kauraleivästä, banaanista, keitetystä kananmunasta, maidosta ja…ööö…ei oikeastaan juuri muusta.
  • juo nokkamukista itse (ja paiskaa sen sitten lattialle)


  • vilkuttaa, mutta ei vielä taputa eikä osoita sormella. Ojentelee tavaroita ilmeisesti kysyäkseen niiden nimiä, ja ihan hiljattain on alkanut huitoa käsilläkin eri kohteiden suuntaan: ”Häitä? HÄITÄ HÄITÄ!”
  • sanoo eräänlaisina yleissanoina äitä, häitä ja äisä, muuten jutustelu on vielä monitavuista jokeltelua
  • hyräilee ja matkii sellaista hymistelylaulamista (hmm-hmm-hmmmmmm, hmm-hmm-hmm-hmm-hmmmmmm…)
  • innostuu, kun puhutaan imuroinnista, ja lähtee kovasti tohkeissaan avaamaan siivouskaappia
  • halailee paljon, myös nalleja, ja sanoo samalla hellästi ”aaaaaiiii”

  • leikkii mielellään kilpaakonttausta, kukkuuleikkiä, autoilla ajelua ja pallonvieritystä. Näyttää kieltä, availee purkkeja, sovittelee leegoja yhteen. Kiinnostavinta on tietysti isoveljen tekemiset.
  •  on jossain vaiheessa kehittänyt voimakkaan oman tahdon ja hangoittelee kaikin voimin ja äänenvoimakkuuksin vastaan, jos pukemis- tai käsienpesu- tai kotiinlähtö- tai vaipanvaihtoajankohta ei hänelle mielestään sovi, tai jos hän ei vielä ole valmis lopettamaan kiellettyä puuhaa, esimerkiksi suihkukaivon ritilän järsimistä



  • ei vielä hallitse pinsettiotetta, eikä oikeastaan ole yrittänyt opetellakaan. Ensi viikolla menemme neuvolalääkärille arvioimaan, löytyykö syy näkökyvystä. Sormenpäätä pienemmät roskat tai ruoanpalat eivät koskaan ole kiinnostaneet kuopusta muuta kuin aivan nenän alle tuotuina, joten se on ihan varteenotettava mahdollisuus. 
  • on alkanut harjoitella ilman tukea seisomista, ja tukia vasten kävellessään tai kävelytettäessä käyttää usein enää yhtä tukikättä
  • on kyllä niin äidinpoika, ettei enempää voisi kuvitellakaan
  • osaa soittaa huuliharppua

maanantai 25. toukokuuta 2015

Vuoden



Unirosvo täytti aamulla yksi. Vuosikasta juhlistettiin toisen suvunpuoliskon kanssa jo aiemmin toukokuussa mun äitini luona, mutta saatiin eilenkin oikein sopivankokoiset kutsut kokoon. Itse asiassa kivempi näin, ettei ole liikaa väkeä kerralla ujostuttamassa pientä päivänsankaria. 


Isoveljen poimima juhlakimppu
Aikavaras pääsi mukaan takapihalle hakemaan päivänsankaria päiväunilta. Samalla se kähvelsi sen tulppaaninkin.
Unirosvo oli tyylikkäästi alasti siinä vaiheessa, kun Vaari näkyi jo ikkunan takana. Vaan saatiinhan vauva (kunnes oppii kävelemään!) vaatetettua - yllä sama kauluspaita kuin Aikavarkaalla 1-vuotissynttäreillään.
Tein kaiken ihan itse! Soitin, valitsin kakun ja suolaisen piirakan tilattaviksi ja hain ne keskustasta lauantaina. Keksitkin valitsin ihan itse.
Mummin kanssa kelpasi notkua Aikavarkaan huoneessa paljain varpain ja räpeltää palapeliä.
Myöhemmin lähdettiin vielä Aikavarkaan ja serkkupojan kanssa ulos.

Ohoh!






keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uhman renessanssi



Se on nukkunut liian vähän. Se on nukkunut liikaa. Se nukkui huonosti. Se nukkui liian hyvin. En ole ehtinyt olla sen kanssa tarpeeksi. Se on joutunut puuhailemaan mun kanssa liikaa. On ollut liian tylsää ja tavallista. On ollut liikaa erikoista tekemistä. Nämä toisensa tyhjäksi tekevät selityksentyngät ovat mun ajatuksia, joilla olen koittanut selittää Aikavarkaan itkupotkuraivareita. Mutta ei kai se auta kuin hyväksyä, että tämä vaihe pyyhkiytyi historiaan jo jokunen viikko sitten. Kyllä se tulee takaisin taas. Mutta nyt tää on tätä.

Tätä, että on kertakaikkisen kauheaa, kun ei saa aina sitä, mitä haluaa. Välillä on yhtä kauheaa, kun saa just sen mitä haluaa. Että ottaa päähän, kun ei saa ottaa toisen kädestä, ei vaikka pyytäisi lupaa sen väkisin ottamisen jälkeen. Että haluaa juuri sen sinisen lapion, jolla pikkuveli leikkii. Ei kelpaa se toinen sininen, eikä punainen tietenkään, vaikka eilen se oli lemppari. Että on hirveää, kun saa valita yhden lastenohjelman ja valitsee sen Kaapo-jakson, missä Kaapo solmii kengännauhat, ja sitten kun painetaan ohjelma päälle, pikkukakkos-setä puhuu tallennuksen alussa liian vähän aikaa ja ihan vääriä juttuja. Ja sitten kun on itkenyt, huutanut ja hakannut lattiaa koko sen Kaapo-jakson ajan, ei saa katsoa sitä uudestaan. Ja kun haluaa pyyhkiä silmät sen Kaapo-jakson pituisen itkemisen jälkeen ensin Äidin paitaan ja sitten vielä talouspaperiin, ja Äiti antaa talouspaperia vain yhden palan eikä koko rullaa, ja haluaisi sen koko rullan että voisi pyyhkiä kaikkiin papereihin silmät. Niin sitten itkuraivotaan sitä talouspaperirullaa toisen vartin ajan. 

Tämä uhman aalto ei niinkään keskity uhmakkaaseen kikkailuun ja tottelemattomuuteen, vaan massiivisiin kiukkuparkukohtauksiin joskus pienistä ja joskus vähän isommista vastoinkäymisistä (=kun ei saa tahtoaan läpi). Välillä sitä oikein ilahtuu, kun syy on nopeasti korjattavissa: ai, Äiti kuuli väärin, luulin että pyysit juustoa leivän päälle, no otetaan se pois, tässä se juustoton leipä, selvä, ei tarvitse enää itkeä, asia hoidettu. Mutta usein syy on paljon syvemmällä kuin juustopäällisessä ja kiteytyy sellaisina vaatimuksina, joita ei voi toteuttaa ilman että antaa samalla viestin, että huutamalla saa tahtonsa periksi ja tuuliviirimäinen pompottelu on lapsikuninkaalta ihan ookoo.

Ymmärrän uhman tarpeellisena kehitysvaiheena ja jollain tasolla muistankin, miltä lapsena tuntui, kun oli niin ylenpalttisen hankala kiukutteluolo, ettei itkukohtaus mennyt ohitse. Mutta sanonpahan vain, että ymmärrys teoriassa ei aina takaa onnistunutta suhtautumista käytännössä. Välillä on vaikea hoitaa nämä tilanteet niin, että lopuksi voisi taputtaa itseään olalle. Kun korviasärkevää karjumista on kestänyt jo kunnon tovin ja yritykset ottaa riuhtova kiukkupussi syliin päättyneet pahimmassa tapauksessa siihen, että saa itse rimpuilijalta turpiinsa, ja kello käy ja meneillään oleva raivokohtaus uhkaa jo päivärytmin soljumista – silloin tekisi oikeasti mieli vain karjaista, että nyyyyyt hiljaaaaa! No joo, joskus kokeilin ja ei se auttanut. Kokeilin uudemman kerran, eikä auttanut vieläkään. En usko, että auttaa koskaan. Noin yleensäkin mulla on kenties turhan kova tarve selittää raivoajalle, miksi joku ei nyt vain käy päinsä; mutta silloin joutuu korottamaan ääntään, jotta toinen kuulee oman huutonsa ylitse mun selonteot, ja äänensä korottamisesta tulee automaattisesti kiukkuinen olo itsellekin. Parempi olisi puhua hiljaa – tai olla hiljaa mutta niin, että on läsnä. Hakea ehkä korvatulpatkin. Olisi helpompi pysyä itse tyynenä ja viestittää, että ei ole mitään hätää vaikka onkin nyt paha olo ja harmittaa.

Mutta useimmiten tuo raivarin alkuvaihekin vielä menettelee. Oikeasti rasittavaksi tilanne käy silloin, kun raivari vaikuttaa toiseen lapseen: kun Aikavarkaan karjunta herättää Unirosvon itkemään kesken juuri alkaneiden yöuniensa, tai kohta vuosikkaan hereillä ollessa jatkuu niin kauan, että pieni alkaa hätääntyä ja könyää itkien syliin. Ja mikä ihme silloin on oikea toimintamalli? Tuleeko uhmapussille hylätty olo, kun lohdutan tilanteeseen täysin syytöntä kuopusta? Taas tätä tandemitkufarssia, että kumpikin itkee hysteerisesti ja tahtoo olla ainoa sylissä. Ja jos olisikin niin helppoa, että laske vauva alas ja anna sen huutaa ja sylittele isomman uhmaparku pois – mutta ei, vaan kokemus on osoittanut, että itkun kerran rauhoituttua alkaa sama vaatiminen uudestaan: ”Noin. NYT Äiti antaa mujje sinisen apion / aittaa Kaapon uudestaan pääjje / antaa koko ujjan tajouspapejia että pyyhin siimät.” Ja kun vastaus on edelleen ei, alkaa tärykalvot puhkova karjunta alusta – ja koko ajan Unirosvo on roikkunut itkien lahkeessa (ja aika usein ehtinyt kiskoa housut kokonaan alas). Vaihtoehto on mennä kylppäriin lukkojen taakse piiloon rauhoitella itkutartunnan saanutta kuopusta sylissä ja koittaa suhtautua mahdollisimman tyynesti esikoisen kohtaukseen. Yrittää peittää oma mahdollinen ärtymys ja pitää äänenvoimakkuutensa ja verenpaineensa mahdollisimman matalina.

Koska jossain vaiheessa jokainen raivari menee aina lopulta ohi. Kymmenen minuutin päästä tai kolmen vartin päästä. Äskenkin meni! En yhtään tiedä miten ja miksi, mutta lähes tunnin verran toisiinsa ketjuttuvista syistä raivoamisen jälkeen Aikavaras yhtäkkiä suostui kannettavaksi päiväunille ja hyväksyipä vielä senkin, että enää ei ehdi lukea sitä päiväunisatua (olin kyllä varoitellut muutaman kerran, että jos haluaa päiväunikirjan niin se pitää lukea nyt, mutta jos mieluummin raivoat lattialla vieläkin niin päiväunikirja jää lukematta). Lauloin Oravalaulun Unirosvon itkiessä sylissä, ja kohta sekin alkoi nukahtaa toisille päiväunilleen vähän tavanomaista aikaisemmin, koska onhan se nyt pirun väsyttävää kuunnella jonkun muun uhmakohtausta melkein tunnin. 

Pakkasin kuopuksen takapihalle ja keitin kahvia.