Heinäkuun loppua

Välillä tuntuu, että jokaisella kauppareissulla Aikavaras kaatuu pyörällä koirankakkaan tai syvään vesilätäkköön. Että aina nukkumaan mennessä se kiukuttelee ja kieltäytyy menemästä sänkyyn, eikä koskaan odota siinä missä sen käsketään odottaa, ei edes sitä viittätoista sekuntia. Että Unirosvo ei tee muuta kuin roikkuu kitisten lahkeessa ja saa massiivisia parkukohtauksia kai-kes-ta, nipistelee mua piukalla kynsipinsettiotteella kaulan alueelta (koska tämä pakkomielle loppuu?) ja herää aina päiväuniltaan ihan liian aikaisin, väsyneenä ja kiukkuisena. Että kaikki veljesten yhteiset leikit typistyvät kädestäottamiseen, tönimiseen, lyömiseen, molemminpuoliseen pahaanmieleen. Että koskaan ei ehdi laittaa ruokaa, syödä itse tai levittää edes näitä iänikuisia pyykkejä ilman että joku kiskoo niitä samaa tahtia telineeltä lattialle.

Mutta eihän se niin ole. Kaupassa Aikavaras ihastuttaa vanhuksia ja laittaa maalipurkeiksi luulemansa suklaavanukkaat takaisin hyllyyn ensimmäisestä kehotuksesta. Pääsääntöisesti nukkumaanmenot sujuvat kohtuullisesti, joskin joskus se tulee pari kertaa varmistamaan, onko nämä yö- vai päiväunet ja saahan hän varmasti aikuisena kokeilla rullaluistelua. Unirosvo mennä taapertaa sopivan hetken tullen tyytyväisenä yksinäänkin tai veljensä perässä, on alkanut kiinnostua kuvakirjoista, jakaa auliita haleja myös Isille ja hymyilee persoonallista irvistyshymyään usein. Yhteiset leikit ovat lisääntyneet ja välillä ne jatkuvat vartinkin verran. Joskus kenellekään ei tule paha mieli eikä kukaan loukkaa. Joskus mitään ei mene edes rikki. Kun Aikavaras saa rusina-askin, se antaa ensimmäisen rusinan Unirosvolle. Me kaikki ollaan hengissä ja pojat kasvaa kuin rikkaruohot ja me syödään eineksiä suht harvoin, joten ilmeisesti onnistun kuitenkin taikomaan tuoretta ruokaa riittävän usein pöytään, vaikka tuntuukin että aina on makaroonilaatikkoa, uunilohta, kasvissosekeittoa tai pastaa (Unirosvokin on pulskistunut sitten kevään laiheliinikauden; jos sille sanoo, että tehdään ensin tämä juttu loppuun ja sitten äiti lämmittää teille ruokaa, se on jo siinä samassa vilahtanut rynkyttämään syöttötuolia kärsimättömänä). Pyykit, niitä tulee paljon ja ne kannattaa levittää sillä aikaa kun Unirosvo ahmii banaania syöttötuolissa tai nukkuu, muutoin voi käydä juuri niin, että ripustan sen saman pyyhkeen kymmenesti uudestaan ja lopulta teline kuitenkin kaatuu jonkun varpaille.  

***

Blogia olen päivittänyt harvoin, erästä tekstitiedostoa viime aikoina hieman useammin. Kirjoittamisaikaa on rajatusti, joten pitää priorisoida ja antaa sen projektin viedä, joka kulloinkin inspiroi enemmän.

***

Aikavarkaan toiseksi viimeinen kesälomaviikko pyörähti käyntiin eilen. Taakse on jäänyt jo kahdeksan kokonaan kotihoidossa vietettyä viikkoa. Kesä on koleudestaan huolimatta kulunut niin kuin kesät aina eli nopeasti, ja loppujen lopuksi tämä on mennyt helpommin kuin pelkäsin.

***

Eräänä päivänä puistossa Aikavarkaan viereiseen keinuun ponkaisi arviolta 5-vuotias poika, joka alkoi saman tien iskeä tarinaa. Aikavaras yritti parhaansa mukaan pistää paremmaksi.

Poika: ”Mulla putosi kuumaliimaa sormien väliin, tuli iso vesikello kun ne piti irrottaa!”

Aikavaras: ”Mulle tuli iso pipi kerran kun putosin keinusta pää edellä!”

Poika: ”Arvaa mitä, meillä on kotona oikeita miekkoja ja haarniska!”

Aikavaras: ”…meilläkin on jääkaapissa mansikka!”

Äiti-ankka sanoi että kvaak-kvaak-kvaak, yhtään ankkaa ei tullut takaisin

Joidenkin päivien joinain hetkinä pohdin, miten väärin olenkaan saattanut ymmärtää sen Viisi pientä ankkaa -laulun lyriikat tähän mennessä. Eivät tule kun äiti komentaa mutta isi kun vähänkin jyrähtää niin kyllä tapahtuu; jopas on ärsyttävä laulu! 

Viiden jälkeen uskaltaa hyvin olla paidatta, kun tuuleton +20 alkoi hiostaa 

Vaan jospa se äitiankka kaakattaa, että nyt prkl pliis pysykää siellä vuorten takana edes hetken aikaa! Leikkikää vaan. Mutta älkää pudotko mistään korkealta ja ei saa ottaa kädestä. Leikkikää vaan hei ihan keskenänne edes hetken aikaa nyt. Juu kohta tulen, ihan kohta, nyt on vähän kiire tämän kahvikupin ruokapöydän raivaamisen kanssa.

Ja aina pahimmat takiaiset vaan iästä riippuen kirmaavat tai hoippuvat takaisin kinttuihin pyörimään. Noukkimaan ruoantähteitä roskiksesta takaisin, roikkumaan tiskikoneen kahvaan, tuomaan dinosauruksia maamiinoiksi keittiön matolle, kyselemään miksimiksimiksi. Ja sitten niille pitää ohjeistaa, ettei traktoria kuulu laittaa kalsareihin ja miten sormet eivät jäisi laatikoiden väliin.

Takiainen takiaisia ihmettelemässä

Jos hyvin käy, se isompi haluaa piirtää tai muovailla ja se pienin ja pahin takiainen saattaa viihtyä vielä hetken asettelemassa lorupussin narua tai kauppakassinnyöriä varpaidensa väliin.

Kaunis päivä

Ollaan lähdössä kauppaan ostamaan maitoa, jonka unohdin tilata Kauppasedältä, ja aurinkolasit Aikavarkaalle, joka astui Kanarialta ostetut rikki. Ehkä mansikoitakin. Ehkä tiskiainettakin, jos muistetaan. Vien valmiiksi puetun Unirosvon rattaisiin odottamaan, ettei se taas kompastele silmäkulmaansa puhki tuulikaapissa.

”Hei, mähän sanoin että odota siinä kynnyksellä”, alan motkottaa Aikavarkaalle, joka tulee sukkasillaan mun perässä asfaltille asti. ”Sulla ei ole edes housuja vielä jalassa. Nyt takaisin eteiseen niin puetaan sut ja sitten mennään hakemaan sun pyörä.”

Aikavaras patsastelee rappusten edessä keltakirjavissa lempikalsareissaan ja sohii käsillään laajoja kaaria puolipilvistä taivasta kohti. ”Mutta mä vain nautin kesäpäivästä. Katso miten kaunis ilma.”

No joo, onhan se, ja kaupasta takaisin palatessa vielä kauniimpi; melkeinpä kuumalta tuntuu tämän kesän suht hyisten säiden muodostamassa viitekehyksessä. ”Olit oikeassa, tuli tosi kaunis päivä”, sanon Aikavarkaalle.

”Niin Äiti. Sateen jälkeen paistaa yleensä aurinko, nytkin paisti.”