perjantai 26. helmikuuta 2016

Sekalaista tapahtuma(ttomuus)reportaasia tarjolla

Viime viikonloppuna satoi ilmeisesti muutamassa päivässä sellainen sademäärä, joka tavallisesti sataa täällä koko vuoden aikana yhteensä. Perjantaina kahlattiin planetaariomuseoon, josta onneksi löytyi hyvä leikkinurkka lapsille. Lauantaina paettiin tulvasateita bussilla etelämpään Los Cristianosiin, jossa olikin jotakuinkin rantasää.


Perjantaina kastuneet kengät olivat sunnuntaina vielä uittomärät. Kun sade vihdoin lakkasi, vein ne katolle kuivumaan auringossa. Kuivuivat parissa tunnissa. Taas pystyi pesemään pyykkiäkin (sisällä ei ole kuivatus- eikä juuri kuivumismahdollisuuksia).


Hiekkakakkuja Los Cristianosin rannalla

Bussin ikkunasta näkyi sateenkaaria Santa Cruzista lähdettäessä ja sitä taas illalla lähestyttäessä, kun sadealue törmäsi poutasäähän.




Pojat pääsivät parturiin. Unirosvolle käynti oli ensimmäinen laatuaan, tähän asti mä olen saksinut pehkosta silloin tällöin suortuvan sieltä täältä, lähinnä niskasta, otsasta ja korvien päältä. Ihan siileiksi ei vedetty, jotta hiukset vielä suojaavat auringoltakin (vaikka pojat ovat yllättävän kiintyneitä kesälakkeihinsa).



Kiipeily sujuu, vaikka kiharapehko katosi

Unirosvo haahuilee Palmetumissa, kasvitieteellisessä puutarhassa



Eka flunssa iski. Aikavaras aivasteli ja niiskutteli ensin pari päivää, tänään Unirosvokin. (Hämmentävää kyllä, vajaan puolentoista vuoden takaisen kitarisaleikkauksen jälkeen Aikavarkaan nenä ei ole vuotanut koskaan; limaa saattaa olla paljonkin, mutta se valuu aina nieluun päin. Unirosvo on täysin päinvastainen tapaus. Pienikin basilisko, niin jatkuvasti räkä valuu leukaan saakka ja pitkin poskia.) Apteekkeja löytyy joka kulmasta ympäri vuorokauden, mutta niissä on hieman haasteellista asioida puutteellisella kieliyhteydellä. Kaikki lääkkeet on tiskin takana ja pakkausselosteetkin espanjaksi - enkä ruvennut raahaamaan muutenkin täpötäysissä käsimatkatavaroissa tuttuja kuumelääkepulloja silloin terveitä poikia varten (ruumassa taas olisi saattanut olla liian kylmä lääkkeille, jotka pitää säilyttää huoneenlämmössä). Nenäsuihkeiden lisäksi pakkasin suppoja mukaan ihan siltä varalta, että joku yllättävä kipu-kuume-katastrofi iskee kesken lennon, mutta...supot.


Viimeksi sairasteltiin jouluna; peukut pystyyn, että tämä tauti on lievempää virussorttia kuin se RS-virukseksi epäilty pentele silloin.


Pojat ihmettelevät näköalaa Palmetumin kasvitieteelliseltä kukkulalta. Auditorio bongattu taas!

Toiselta rinteeltä avautuu viehättävä näkymä öljynjalostamolle päin.
On käyty puistoissa (meillä on täällä Liskopuisto, Kiipeilypuisto, Yläpuisto, Paloautopuisto ja Hinauspuisto), ravintolassa, kaupassa. Syöty lounaaksi mun laittamia kasvismössöjä ja päiväunen jälkeen jonkun toisen laittamaa ruokaa jossain ihmisten ilmoilla. Aikavaras on nukkunut välillä päiväunet, usein ei. Monesti ollaan iltapäivällä otettu kahdet rattaat ulos mukaan, koskaan ei tiedä milloin kolmevuotiaille jaloille tulee totaalistoppi, ja Unirosvo ei enää viihdy repussa kovin hyvin. Välillä Unirosvokin kävelee pitkät matkat, toisinaan taas juoksee karkuun väärään suuntaan tai jää kaivelemaan jokaista pulunkakkaa.






On katsottu YouTuben kautta Tuomas Veturia ja Pikku Kakkosen nimipäiväonnitteluja, joista Unirosvo tykkää. Olen lukenut e-kirjan, koska täältä ei löydy englanninkielistä kirjallisuutta kovin helposti, ja yllätyksekseni pidin sähköisestä kirjaformaatista vastoin monivuotista ennakkovihamielisyyttäni. Plussaa siitä, että oli vaikeampi kurkkia loppuratkaisua ennakkoon (ikävä paheeni, josta tahtoisin eroon).


On totuttu olemaan täällä toistaiseksi.

Onneksi on käyttöohjeet

Aikavaras penkoo kylppärin kaappia sillä aikaa kun itse riisuudun iltapesuja varten.

"Äiti mitä nää on?"

"Öö, sellaisia naisten, hmm, laastaritavaroita." (?!?)

Aikavaras rapistelee lisää kaapissa ja vetää Tampax-pakkauksesta esiin paperin. "Hei, ei hätää, täällä on käyttöohjeet!"

Kävi ilmi että olen käyttänyt Tampaxeja vuosikausia väärin.

"Ensin otetaan työkaluja. Vähän vasaroidaan ja laitetaan kaksi naulaa. Sitten lisätään sokeria, suolaa ja pippuria. Päälle laitetaan paljon kastiketta. Tässä välissä porataan. Ahaa, sitten asetetaan aitaa vasten. Voi kutsua apua jos ei onnistu yksin."

perjantai 19. helmikuuta 2016

Entisen Kanaria-skeptikon tunnustuksia

Vuokrasimme auton viikoksi. Parina päivänä Mies kuljetti itsensä juoksukisoihin tai -treeneihin vuoristoon, sellaista meininkiä josta kotiudutaan polvet ruvella ja kämmenet märkivillä lihansyöjäpalkeenkielillä, tyytyväisenä ettei tarvinnut turvautua avaruuslakanaan ja pilliin, jolla viheltää apujoukkoja rotkon pohjalla kituen. Pari päivää auto lepäili entisen härkätaisteluateenan takana parkissa, kolmena päivänä tehtiin ekskursioita saaren eri kolkkiin.

Garachicon edustalla jylhä kivikkoranta

Garachicon kylä


Entisenä Kanaria-skeptikkona pitää heti myöntää olleeni väärässä, kun olen vuositolkulla tyrmännyt ajatuksen näistä saarista miellyttävänä lomakohteena. (Tosin tajusin tämän mielikuvani kohtalokkaasti vääräksi jo viime vuoden Gran Canarian ja tarkemmin sanoen Bahia Felizin -reissulla.) Hotellikeskittymät, punakoiden turistien parvet, ravintoloiden sisäänheittäjät huutelemassa murteellista suomea jo sadan metrin päästä; rannalla ja altaalla kärventelyä, kehnoa pitsaa ja vaikutelma siitä, ettei koko matkalla näe muuta kuin muita turisteja ja turisteille rakennettuja paikkoja. Mutta kyse onkin vain siitä, mitä haluaa ja mihin päättää majoittua. Todellisuudessa ne paikat, jotka mun Kanaria-mielikuvani ovat muovanneet, ovat lopulta aika harvassa: pari lomakompleksihelvettiä per saari. 

Tarkennettakoon: En välttämättä juokse aitoautenttisen perässä tai kaihoa originaaleja matkakokemuksia, vaan tahdon lomaltani sellaista tunnelmaa, jossa viihdyn kauemmin kuin kolme varttia (ja valitettavasti allaselämä ei ole mua varten). On vaikea pukea sanoiksi, miksi tunnen oloni kotoisammaksi Santa Cruzin kaduilla kuin suosituissa lomakohteissa, joissa sulaudun ulkoisesti pohjoiseurooppalaiseen turistiainekseen.

Eikä tämä siis tarkoita sitäkään, että tuntisin itseni muuksi kuin turkulaiseksi, jonka päänahka alkaa jakauksen kohdalta punoittaa auringossa. Jotain muuta vain.

Pojat Garachicosta löytyneellä ihanalla kivisellä epäuimarannalla

Garachicon Hello Kitty -leikkipaikalla


Pieneksi saareksi Teneriffa tarjoaa aikamoisen valikoiman erilaisia maisemia ja lämpötilojakin. Vuoristossa viereiset vuoret kasvattavat erinäköistä kasvillisuutta erivärisen kivikon päällä, yksi pörröisiä mäntyjä harmaasta kalliosta, toinen piikkipensaita punaisista lohkareista, kolmas ei juuri mitään mustanpuhuvasta laavakivestä. Rannassa on 22 astetta, kymmenen kilometriä sisämaahan ja jonkinverran ylemmäs lämpötila laskee tuntuvasti ja tuuli puhaltaa vuoristonviileänä. Asumatonta aluetta on ja muutaman talon vuoristo- ja kivikkorantakyliä piisaa. On kauniita maisemia ja mikä mulle on tärkeintä, myös tyhjiä paikkoja.

Toisaalta oli Playa de las Americasissakin ihan kivaa (sen yhden ruokailun ja uimarantavisiitin verran). Todettakoon, että saimme rantaravintolassa todella hyvää paellaa, jota lapsetkin pistelivät menemään loistavalla ruokahalulla. Aikavaras herkutteli erityisesti simpukoilla, Unirosvo mustekaloilla.

Unirosvo pohtimassa, mitä mieltä olla merestä. Se on kiva tuolla kaukana, ja toisaalta varvasmatalassa vedessä on kiva läiskytellä räpylöillään. Mutta kun aalto tulee ja kastelee nilkoista ylöspäin, se pelottaa. Ja kun aalto vetäytyy pois, se suututtaa.



Jotta nyt ei kateus iskisi kehenkään, kerron myös mikä on pielessä:

Niska on jumissa.

Unirosvo heräilee öisin liikaa (täälläkin).

Olemme (tälläkin reissulla) tiuskineet kyvyttömyydestäni tulkita pyörähtelevää e-karttaa (ja suunnistusstressin iskiessä muutakaan) liikkuvassa autossa. Mutkaisilla vuoristoteillä lapsuudesta tuttu matkapahoinvointi nosti päätään; etovat terveiset suoraan 80- ja 90-luvuilta! (Minua ei selvästi ole tarkoitettu liikkumaan yli kahdeksaakymppiä suoralla tai yli kymppiä kiharalla tiellä.)

Unirosvon autossaviihtyminen oli ekan puolen tunnin jälkeen vähän niin ja näin, ja väsyneenä Aikavaras yhtyy helposti huutokonserttiin; kunnon hermotrepivä kirkumiskaanon koettiin eräänä iltapäivänä matkalla Playa de las Americasista pienen Aricon kylän kautta takaisin Santa Cruziin.

El Drago, kuuluisa vanha puu


Pyörittelin myös koko viime viikon silmiäni tuskastuneesti Miehelle, jonka mielestä 24 astetta on liian kylmä ja 26 liian kuuma, ja tälle viikolle luvatut muutama noin viidentoista asteen sateista päivää kaiketi pilaavat koko 9,5 viikon oleskelun täällä.

No, aamulla se sadealue saapui tänne, ja kyllähän sitä vettä tulee. Liikaa. Meillä kun ei ole sadevaatteita mukana, sen verran harvinaista kunnon sade täällä on. Lapset eivät kuitenkaan ole sitä mallia, jonka kanssa sisäpäivä sujuisi leppoisasti, ainakaan ilman hirveää lelu- ja puuhamäärää. Kun muovailuvahat kiinnostavat seitsemän minuutin ajan ja yksi kirja kestää kaksitoista minuuttia, on yksi kokonainen aamupäiväkin ilman leikkipuistoilua aika takkuinen. Toisaalta jos sinne menee kastelemaan kaikki vaatteensa, ei vaihtureita riitä loputtomiin ja tällä sademäärällä kengät ja takit kuivuvat hamaan ikuisuuteen asti.

Mutta ei se montaa päivää kauempaa kestä.

 

tiistai 16. helmikuuta 2016

Pilvien päällä (ja La Orotavassa)

Viime viikolla hurautimme vuokra-autolla hidasta vuoristoreittiä pikkukylä La Orotavaan. Sieltä jatkoimme iltapäiväksi Puerto de la Cruziin, jossa Aikavaras pääsi Miehen kanssa uimaan kahlaamaan sillä aikaa kun Unirosvo nukkui myöhäisiä päiväunia.

Matkalla Santa Cruzista La Orotavaan käytiin aika korkealla. Autotien mutkitellessa yhä ylemmäs, pilvien läpi ja niiden yläpuolelle, lämpötila putosi kahdestakymmenestä tuntuvasti alaspäin. Näköalatasanteilla ilma oli kirpakkaa ja kevyt vuoristotuuli sai posket kananlihalle.


La Orotavassa, vaikka melko korkealla rinteessä sekin sijaitsee, oli jo mahdollista oleskella ilman villatakkia. Aivan rannalla Puerto de la Cruzissa puolestaan porotti iltapäivällä kuumasti (ja kaduilla taisi tulla vastaan enemmän pohjoismaisia turisteja kuin olimme siihen mennessä nähneet yhteensä).




Kaukana siintää El Teide, lähes neljän kilometrin korkuinen tulivuori, Espanjan korkein kohta ja tulivuoristakin maailman kolmanneksi korkein

Alhaalla taas siintää yksi pilvikerros...


...ja sen alapuolella rannikkokylät ja meri.

La Orotava on viehättävä kylä, jonka kaduilla en valitettavasti tullut ottaneeksi kuvia. Se kun vaatisi pysähtymistä ja oikeutta tekevien kuvakulmien etsimistä, mikä ei häsläävien, nälkäisten ja kärsimättömien pikkulasten kanssa ole useinkaan mahdollista. Muutaman kuvan sentään nappasin tästä puistikosta.


Aikavaras arvioi La Orotavan kattoja.

Näyttävän puiston kiinnostavin asia oli poikien mielestä Remonttisetä, joka teki Remonttia, ja siellä taisi olla Betonimyllykin!



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kahden viikon pohdinta

Jännittikö lähteä tänne? Kyllä, ihan älyttömästi. Olen agorafobiaan taipuvaista sorttia: jos olisin yksineläjä, saattaisin vahingossa tulla sulkeutuneeksi neljän seinäni sisälle kuukaudeksi vain siksi, että joskus lähteminen minne vain tuntuu hankalalta, joten lykkään sitä, ja sen päälle vielä viivyttelen. Tällä mentaliteetilla matkustaminen viereiseen kaupunkiinkin on mukavuusalueelta poistumista. Saati sitten lasten kanssa.

Mutta kaduttaako? Ei. Lainkaan.



Onhan täällä jotain maristavaakin: Juomavesi pitää kantaa kaupasta -  hanavesi puhdistetaan merivedestä, ja siinä on sen verran erilaisia mineraaleja ja sivumakua, ettei sitä suositella yleisesti juotavaksi; mitään turistiripulimyrkkyä se kuitenkaan ei ole, ja sillä voi huoletta pestä hampaat ja tutit, aamukahvikin ja lounaspasta ollaan keitetty hanavedessä. Mutta muoviroskaa ja painavia kauppakantamuksia kertyy hävyttömästi. Ei ole tiskikonetta. Pyyhkeet eivät ilmankosteuden vuoksi kuivu koskaan. Portaat kotiovelle hissittömässä talossa on välillä hankala nousta tai laskeutua, kun kannettavana on matkarattaat tai kauppakassit ja samalla pitäisi tukea Unirosvoa, joka tahtoo ehdottomasti kävellä rappuset itse. Lasten kiukuttelu on lasten kiukuttelua ulkomaillakin (sori naapurit, avonaisista tuuletusikkunoista huuto kantautuu ulos ja muiden koteihin tehokkaammin kuin kotimaassa).

Sananen olisi sanottavana myös näistä arvostetuista ja paikallisten rakastamista Santa Cruzin karnevaaleista, jotka käytännössä jatkuvat jo toista viikkoa. Viime viikolla ja viikonloppuna melutaso kaupungilla ylitti siedettävän, ja meno näytti melko...juntilta. Pakko tunnustaa, petyin kaikesta siitä örvellyksestä, ysäridiskojumputuksesta ja halvannäköisistä muovikrääsäasuista. Ja kun täällä on karnevaalit, kadut tosiaan tulvivat ihmisiä, ja siinä naamiaisporukassa ne harvat pukeutumattomat pistävät enemmän silmiin kuin naisten alusvaatteissa kekkuloivat äijät tai vauvoiksi pukeutuneet täti-ihmiset.

Toisaalta sen saman ilmankosteuden vuoksi lapsia ei tarvitse kuorruttaa rasvalla, Aikavaras pärjää astmalääkityksen minimiannoksella ilman yskänpuuskia, ja mun hennoista pohjoishiuksista on tyystin kadonnut kotimaassa tyypillinen, järkyttävän ärsyttävä sähköisyys. Poikien tukatkin kihartuvat ihanasti. Eilinen karnevaalihumukin koostui jo arvokkaamman oloisesta meiningistä; kaupunkilaisten asut olivat huolellisemmin toteutettuja ja kiinnostavampia katsella, ja aukioilla kaikui perinteinen espanjalainen musiikki. Ja tänään tämä vuosittain järjestettävä, perinteikäs karnevaali jo päättyykin.




Aioin kotona koko syksyn ja tammikuun avata ne yksitoista vuotta vanhat espanjan alkeiskurssien kirjat, mutta puhtia ei ollut, eikä aikaa tuntunut löytyvän. Nyt olen ehtiessäni ja jaksaessani lueskellut opetussivustoja netistä - lomakodin olohuoneessa toimii wifi puhelimessa ihan tehokkaasti - ja pyrkinyt parhaani mukaan asioimaan ravintoloissa ja ohikulkijoiden kanssa jutellessa espanjaksi. (Täkäläisten englanninkielen taidottomuus tuli kyllä yllätyksenä.) Välillä olen jopa onnistunut. Monesti en. Esimerkiksi keskustelu, jossa yritän raportoida meidän toisten matkarattaiden kadonneen kauppakeskuksen ravintolakerrokseen johtavien liukuportaiden välitasanteelta, ei oikein luonnistu mun tasollani, kun en ole päässyt edes imperfekteihin saakka, en siis edes silloin viime vuosikymmenellä aikana ennen lapsia. Mutta tämä uuden, lapsiin liittymättömän opettelu tekee taatusti hyvää aivoille.

Joulun tienoilla turhan tutuiksi tulleet hermoromahdusfiilikset ja jatkuva maailmankamalinäiti-olo ovat myös vähentyneet, kun päivän hankalimmissa hetkissä on useimmiten ollut toinen vanhempi mukana. Tuskanhikeä on valunut vähemmän.

Jotain on joku joskus tehnyt oikeinkin sentään (en välttämättä minä), koska rähjäyksen, mustasukkaisuuden ja väsymysraivareiden lomassa tulee näitäkin hetkiä. "Unirosvo tule minun syliin nyt kun Äiti riisuu kenkiä, mulla on täällä syli vapaana sua varten!"

Myös kropalle tämä elämä tuntuu tekevän hyvää. Vaikka se suomiarkikaan ei ollut lähellekään silkkaa löhöämistä, selkäkivut on vähentyneet ja on suunnilleen samalla unimäärällä fyysisesti virkeämpi olo (voi olla, että valotulvallakin on osuutensa). On löytynyt uusia lihaksia mäkiä ja portaita kavutessa, vartalon ääriviivat tuntuvat selkeämmin; huomasin jopa suunnittelevani lenkkareiden ostamista, täällä kun pyörii puistoissa niin monenlaista kyykkääjää ja joogaajaa että kukaan ei vilkaise toistamiseen yhtä ylimääräistä hyppelehtijää (ryppyotsaisen juoksutreenin, sammakkouinnin ja lootusasennot ortopedi kielsi aikoinaan lonkkaongelmien vuoksi). Liikuntaa haikailin kyllä kotimaassakin, mutta siellä kroppa protestoi ylimääräisiä ponnisteluja rytmihäiriöillä. No, veikkaan lenkkareiden jäävän haavetasolle, koska kyllä Converseillakin voi tarttua leikkipaikan viereiseen leuanvetotankoon.

Lapsetkin ovat asettuneet, tottuneet. Mukaan pakatuilla autoilla ja dinosauruksilla ei juurikaan leikitä, mutta en usko parin kuukauden vailla hirmuista lelumerta vahingoittavan niiden psyykettä. Ostoslistalla on muovailuvahat ja tarrakirjoja, jotta Aikavaraskin jaksaisi sisällä tehdä muutakin kuin vaatia Tuomas Veturia YouTubesta. Ulkona leikitään joka päivä ja matkalaukkuihin mahtuneet viitisentoista kirjaa ovat kovaa valuuttaa, erityisesti Unirosvosta sukeutui jo joulun tienoilla kova lukija, joka ainakin Miehen lukemana jaksaa kuunnella vartinkin mittaisen sadun.

Lopuksi pari Aikavarkaan kertomaa vitsiä:

Miksi Unirosvo lensi etelään lentokoneella?
- Koska hän ei jaksanut kävellä eikä osaa ajaa autolla. Hahaha, se oli vain vitsi!

Lentäviä koiria ei ole olemassakaan. Paitsi Ruotsissa! Hahahah, se oli vain vitsi! 

maanantai 8. helmikuuta 2016

Sukulaisten toivoma kuvapostaus

Kaduilla, kotona ja puistoissa Santa Cruzissa:


Auditorio, eräs päänähtävyyksistä

Näkymä Auditoriolta sisämaahan päin



Unirosvo, joka takaapäin näyttää erehdyttävästi samalta kuin isoveljensä edelliskesänä - samoissa vaatteissa, saman ikäisenä.



Ravintolakadulla



Juna, joka kävelykadun varressa hidasti ensimmäisinä päivinä melkoisesti matkaa lähipuistoon





Ruokapöytä ja keittiö

Pyydystysverkko sängystä putoileville kolmevuotiaille



Iltapäiväretki naapurikaupunki La Lagunaan, jonne on Santa Cruzin keskustasta puolen tunnin raitiovaunumatka ylämäkeen:








Lauantai rannalla ja palvelun hitauden vuoksi pitkäksi venyneellä lounaalla San Andresissa vartin bussimatkan päässä Santa Cruzin keskustasta:


Ämpäriä ei löytynyt kaupasta, mutta muovinen kukkaruukku kelpasi hiekkaleikkeihin







Nahistelun sijaan välillä yhteistyötä







perjantai 5. helmikuuta 2016

Asettumista

Jos tämä olisi viikon reissu, lähtisimme pikapuoliin takaisin Suomeen. Onneksi ei ole. Pakkailemisen sijaan olemme purkaneet vaatteet ja tavarat matkalaukuista laatikoihin ja kaappeihin, emme enää kävele epähuomiossa oman alaovemme ohitse Calle Calvo Sotelolla, ja veimme tänään ensimmäisen pyykkisatsin kattoterassin koneeseen pyörimään.

Viime postauksessa käyttämäni adjektiivi "mäkinen" Santa Cruzia kuvaamaan on kenties hieman harhaanjohtava. Ei täällä ole ylös-alas-kumpuilua vaan yksi ainut iso mäki, vuorenrinne jolle kaupunki on rakennettu. Meiltä alas rantaan, kävelykaduille ja ravintoloihin on alamäkeä, takaisin ylämäkeä. Kaupungin keskustan rantaviiva puolestaan ei ole valkohiekkainen bikiniparatiisi, vaan lähinnä rahtisatama-aluetta nostureineen. Maauimala kuitenkin löytyy, ja bussilla kuulemma pääsee 8 kilometrin päähän hiekkarannalle tarvittaessa. Vaikka tämä ei ole pittoreskein mahdollinen lomakohde, olen viihtynyt; täällä tuntuu aidolta, luonnolliselta, ei lavastetulta.

Lapsiin suhtaudutaan yhä ylenpalttisen ystävällisesti ja ohikulkijoihin kohteliaasti. Aurinko on parina päivänä paistanut siniseltä taivaalta, kuulemma sen teho vastaa huhtikuun suomalaista paistetta. Uv-suojapukuja emme ole hankkineet, vaan luotan tavallisten vaatteiden ja tarvittaessa aurinkorasvan suojaavan jälkikasvun nahkoja riittävästi.

Lähikauppamme SuperDino sijaitsee viistosti vastapäisessä korttelissa. Parin kilometrin päässä siintää massiivinen Carrefour, jossa laajemman vihannesvalikoiman lisäksi myydään suunnilleen kaikkea telkkareista autonrenkaisiin. No, ei ehkä sentään nasta- tai kitkarenkaita.

Ruoka on halvempaa kuin Suomessa, tietysti. Myös ravintoloissa! Eilen köröttelimme raitiovaunulla puolen tunnin matkan naapurikaupunki La Lagunaan, joka merellisestä nimestään huolimatta sijaitsee vielä korkeammalla vuoren rinteellä; koko menomatka oli ylämäkeä. Kahvilassa kolme jättileivosta, yksi kinkulla täytetty croissant ja kaksi kahvia kustansivat vajaat kahdeksan euroa.

Mies juoksee aamupäivisin. Minä vien lapset silloin puistoon. Päivällisen syömme ravintolassa. Ongelmaksi muodostuu aika: ravintolat pitävät paussia usein neljän ja seitsemän välissä. Kokeilimme muutamana päivänä myöhäistää Unirosvon päiväunia ja painostaa Aikavarkaan nukkumaan myöhäiset torkut ja mennä syömään vasta myöhään, iltapalan korvikkeena. Menestys oli kyseenalainen. Pitkän, liikunnallisen päivän jälkeen lapset eivät jaksaneet istua eivätkä syödä, eivätkä toisaalta meidänkään hermot meinanneet kestää epämääräisen mittaisia odotteluja lasten riekkuessa. Parempi siis lähteä aikaiselle päivälliselle päiväunen jälkeen - se kuitenkin edellyttää, ettei aamupäiväväsynyt Unirosvo ennätä nukahtaa voimatorkuille ennen lounasta vaan rähjää mukana puolenpäivän ylitse, jotta ehtii nukkua ajoissa kunnon päiväunensa - ja iskeä vielä tuttu iltapala pöytään lomakodissa suihkun jälkeen. Pukea unipuvut, lukea unisadut, pestä hampaat sammuttaa uupuneet lapset, Aikavaras valkoinen ja Unirosvo ruskea nalle kainalossaan.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Perillä, totuttelemassa

Olemme perillä Teneriffan Santa Cruzissa, takana toinen kokonainen päivä. Kotiutumisesta ei voi vielä puhua: rutiinit puuttuvat vieraassa asunnossa, erilaiset tavarat keittiössä hämäävät ateriaa kasatessa, kaupassa kaikki on outoa ja vaatii tutkimista. Mutta on meillä aikaa! Sitähän meillä juuri on.

Lauantain matkapäivä oli yllättävän sujuva lapsineen kaikkineen, mitä nyt vieraat vessat saivat Aikavarkaan kirkumaan kauhusta ja rukoilemaan vaippaa takaisin, ja vielä ollaan terveitäkin junista, kentistä, koneista, aivastuksista ja influenssauutisista huolimatta. 

Lapset ikävöivät välillä leegoja ja lelumertaan sekä tuttuja ruokia, mutta tykkäävät kyllä juosta kävelykaduilla leppeä tuuli kosteamman ilmanlaadun katalysoimissa kesäkiharoissaan hulmuten, ilman kintaita ja kurahousuja ja villahaalareita. Ihmetellä palmuja ja suihkulähteitä, löytää uusia leikkipaikkoja lähistöltä. Molemmat ovat myös nukkuneet hyvin, Unirosvokin heräillyt pari kertaa vähemmän per yö kuin kotona.

Santa Cruz on mäkinen - tehokasta hyötyliikuntaa - ja ilahduttavan epäturistinen parinsadan tuhannen asukkaan kaupunki. Ensivaikutelma on miellyttävä. Ihmiset ovat ystävällisiä, vastaantulijat juttelevat lapsille ja sietävät ravintoloissa apinoiden hölmöilyä - ja autoilijat antavat aina tietä. Pari kivaa leikkipuistoakin löydettiin lähistöltä. Nämä pari päivää on ollut puoliaurinkoista ja suunnilleen 20 astetta, keskustassa tyyntä ja rannemmassa tuulisempaa; kadulla näkyy sekä kevyttoppatakkeja että hihattomia paitoja. Englantia ei ihan joka asiakaspalvelija puhu, joten toivottavasti näiden parin kuukauden aikana mieleen muistuisi edes jotain espanjan alkeiskursseilla opittua; aioin kerrata fraaseja ja sanastoja ennen lähtöä, mutta kuinkas taas kävikään, "ylimääräinen" aika (mikä hurja oksymoron!) kului johonkin vallan muuhun.

!Hasta luego!