Uuden edessä

Hain töitä. Sain töitä.

Unirosvolle varmistui paikka lähipäiväkodin pienten ryhmässä; Aikavarkaan hoitosopimus kokopäiväistetään.

Jotta en liiaksi ehtisi iloita ennakoitua villimmän työmarkkinamenekkini johdosta - olin nimittäin kahden pikkulapsen äitinä ja työelämästä monta vuotta poissa olleena humanistina valmistautunut pitkään ja turhauttavaan työnhakujaksoon - liittyy tähän uuden kynnyksellä kuikuiluun paljon murehdittavaakin.

Unirosvon äitiriippuvuus. Miten se pärjää päiväkodissa?

Aamut ja illat. Ovatko silkkaa kitinää ja kiljuntaa ja kiirettä?

Päivät. Mitä jos en lunastakaan odotuksia ja mokailen väsymyspäissäni, kun Unirosvo kuitenkin valvottaa yhä?

Eli myös yöt.

Ja sairastelu. Vietin illan Mehiläisessä kuumeisen Unirosvon kanssa, kun Pronaxen ja Panadol eivät yhteisvoiminkaan palauttaneet normaalilämpöä ja touhuvoimaa. Verikokeiden perusteella ei kyseessä ole influenssa vaan joku muu virustauti. Näen jo ensi maanantain ja itseni ja muun perheen viruksen viemänä ekana työpäivänäni. Mahtava tehostartti, vaikka en mitään uratykkiuraa ole haalimassakaan.

On se kumma, kun ei ihminen osaa iloita vailla varjoajatuksia. Toisaalta tämä on koko neljän koplalle niin iso muutos, että kummempi kenties olisi, jos ei hirvittäisi lainkaan.

Vuorikiipeilyä, uusi naapuri ja työhaaskatteluja

Lähes kaksivuotias vauvani on jo jokin aika sitten oppinut tärkeitä taitoja: katsomaan lastenohjelmia ja syömään rusinoita suoraan askista. Tänä keväänä kuopus on yhtäkkiä myös riittävän iso, jotta voin vihdoinkin viedä yhden aikuisen voimin molemmat lapset taloyhtiön leikkipaikan vieressä kohoavalle kalliolle nimeltä Vuori. Aikavarasta ei tarvitse vahtia enää silmä kovana, kunhan välillä muistuttelee ettei saa mennä liian reunalle tai pois näköpiiristä. Unirosvoa ei tarvitse enää kantaa, vaan taapero tahtoo itse kävellä hankalassakin maastossa. Molemmat myös tottelevat Vuorella neuvoja tavallista paremmin, mitä nyt ehkä piiskaavat kepillä lammikkovettä turhan lennokkaasti.

Vuorella heitellään käpyjä kalliolampiin ja ongitaan kepeillä "kaloja" eli limaisia, vedessä mustuneita lehtikokkareita.

Pienempi tarvitsee kiipeämiseen vielä vähän apua.

Rivitalon päätyasuntoon oli Santa Cruzin -reissumme aikana muuttanut uusi naapuri. Kurkin uteliaana asunnon oven ja ulkovaraston vierustoja automme kurvatessa kotipihaan Kupittaan asemalta palatessa: Haa, rattaat! Apupyöräinen pikkufillari! Hiekkaleluja! Ehkä saamme siis vihdoin seuraa taloyhtiön leikkipaikallakin! Odotin jännityksellä uusien naapureiden tapaamista. Seuraavana päivänä yllätyin. Kävi nimittäin ilmi, että kahdenkymmenen metrin päähän muutti lähipuistosta tuttu perhe, jonka kuopus on vain pari vaivaista viikkoa Aikavarasta vanhempi ja jonka äidin kanssa juttelin välillä paljonkin puistossa edellisinä kesäkausina. Lokakuun jälkeen emme törmänneet toisiimme, tammikuun pimeyden jälkeen vuorossa olikin pidennetty talvipako; koko ajan puistotuttuni odotti, milloin pääsee paljastamaan tulevan naapuruuden.

Vielä viime kesänä Aikavaras ja nykyinen naapurintyttö eivät juuri kiinnostuneet toisistaan, vaan leikkivät erikseen joko yksin tai äideiltään seuraa kinuten. Nyt lapsilla synkkasi kymmenen minuutin alku-ujostelun jälkeen loistavasti. Ne ovat useaan otteeseen kirmanneet Vuorella, rakentaneet vuodenajan hengessä omaa pesää ja kertoneet toisilleen suuria salaisuuksia.

Teimme myös ekskursion lähimetsään. Vuodenvaihteessa ihmeteltiin lammen jään sisään jäätyneitä ilmakuplia, nyt laskettiin veden pinnalta kurkkimasta yli kaksikymmentä sammakkoa ja melkoiset mötikät kutua.

Isoveljen jalanjäljissä

Olen käynyt kahdeksan päivän aikana kolmessa työhaastattelussa. Olen käyttänyt kahta eri asukokonaisuutta ja tällä hetkellä olen kahteen paikkaan käsittääkseni top nelosessa. En tiedä, mitä sitten ekana työpäivänä puen päälle, jos jostain syystä sattuisi tärppäämään jo nyt. Ehkä vaikka nämä reikäiset eriparivillasukat, joiden pohjiin on maatunut puolikas kirahvitarra, litistynyt pallukka muovailuvahaa ja näköjään vähän kvinoaa? Aikavaras puhuu sitkeästi työhaaskatteluista, ja palatessani Unirosvo juoksee etukenossa vastaan hokien ilahtuneena ja helpottuneena Tääti! Tääti, tääti ja silittelee mua hetken ihmeissään niin kuin olisi kulunut pitempikin aika kuin puolitoista tuntia.

Haastatteluissa käymällä olen saanut rakennettua itsellenikin uuden minäkuvan: Ehkä mä osaan jotain muutakin kuin kahdeksankymmentä lorua ja pyyhkiä keittiön pöydän iltaisin. Välillä itseluottamus kuitenkin horjuu: Vaikutanko oikeasti asialliselta vaiko vain asialliselta sellaiseksi naiseksi, jonka päälle on oksennettu kahtena peräkkäisenä iltana (Aikavaras ylensyönnin laukaiseman kohtuuttoman hikan takia, Unirosvo iltayöstä herättäneen limaisen yskäkohtauksen vuoksi)? 

Teneriffan kivikkorannoilta poimituista tiili- ja lasiaarteista sekä valikoiduista kivistä rakentui Aikavarkaan kanssa Aarretaulu. Bongaa bonuksena jonkun avaimenperästä mereen huuhtoutuneet pikkusakset, jotka 3,5-vuotias aarteidenkerääjä löysi.

   

Kotona

Vailla mustaa silmää emme selvinneet tästäkään lomasta. Viikonloppuna pojat kiljuivat iltapalapöydässä kilpaa. Koetin siinä tyynenä toimittaa iltapalaa väsyneille, nälkäisille itkusilmille. Olin ilmeisen hidas ja huuto yltyi. Aikavaras poukkasi keittiöön silmäänsä pidellen, entistä kovempaa karjuen. 

"Pipi tuli! Silmä sattuu, puhalla!"

"No mikä siihen sattui?"

"Kun Unirosvo huusi niin kovaa!"

"???"

"Se huusi liian kovaa, niin että mä tein näin [näyttää, miten heittää päänsä alaspäin epätoivoissaan] ja sitten silmä osui pöytään!" 

Selvä. 

Lomakotikaupungissa kevät oli paljon pidemmällä.

Viimeisenä päivänä Santa Cruzissa, vain hetki ennen lentokentälle lähtemistä, kävimme lounaalla Liskopuiston takana olevassa kahvilassa. Kun kävelimme takaisin lomakodille päin hakemaan matkalaukkuja, Aikavaras juoksi kävelykatua edeltä ja kiipesi taas kävelemään sen sementtiaidan päälle, jolta Miestä lainaten hänenkinlaisensa pätkä näkee merelle asti. 

"Isi sanoi kerran, että tästä aidan päältä tällainenkin pätkä näkee meren!" Aikavaras muisteli ja tähyili merta kaihoisasti. 

Liikutuin. "Muistatko, että me lähdetään täältä kohta Suomeen? Nyt sä voit katsoa merta siitä vielä viimeisen kerran ja tallettaa sen muiston sydämeesi", lepertelin ja sipaisin Aikavarkaan paitaa sydämen kohdalta. 

"Äiti", Aikavaras vilkaisi alaspäin ja katsoi mua kuin mitäkin idioottia, "siinähän on vain keittoa, joka siihen putosi lounaalla." 

Tuskin siitä suurta romantikkoa kehkeytyy. 

Lentokoneessa

Lento sujui hyvin. Perillä Helsingissä olimme vasta reilusti puolen yön jälkeen, eikä Aikavaras nukkunut koneessa lainkaan. Unirosvo otti parin tunnin iltaunet koneessa, mutta hotelliin päästyään oli sitä mieltä, että tämähän on hieno paikka hyppybileille ja katso Aikavaras, täällä on kylpyamme, mennään kylpyyn, tahdon suihkuun ja laittaa tuonne pottaan kaikki äidin tavarat, tehdään kuperkeikkoja matolla myös. Hotellin aamiainen ei kuitenkaan antanut armoa, joten herätimme lapset yhdeksän jälkeen. Meno oli vähän vähemmän hilpeää kuin keskellä yötä. Onneksi kumpikin tokeni raivoväsymyksestään aamiaispöytään päästyään. 

Aamupalan jälkeen jaksoi laittaa äidin laukusta löytyneet lapaset käsiin ja jatkaa hyppimistä.

Yhdeksän ja puolen viikon poissaolon jälkeen koti oli vieraan näköinen (osasyy pitkän poissaolon ohella oli toki se, että K-mummi tunnusti siivonneensa hujan hajan jääneet tavarat paikoilleen samalla kun kävi tarkastamassa postit ja valuttelemassa hanoja, ja bonuksena hinkannut  ruokapöydän pinnasta kaikki tsiljoonat kämäiset tarrat). Jalkapohjat muistivat vielä tomuisen kivilattian; parketti tuntui kummalliselta. Oli avaraa. Oli paljon leluja. Keittiö näytti valtavalta! Kaksi tiskiallasta! Tiskikone! Juotavaa hanavettä! Noin paljon kaappeja! 

Pojat katsovat hotellin ikkunasta, miten koneet rullaavat kiitoradoille.

Nyt olemme asettuneet. Täyttäneet jääkaapin, tyhjentäneet matkalaukut. Pakanneet toppapuvut pois tieltä, ostaneet Aikavarkaalle uudet kumisaappaat puhkinaisten, pieniksi jääneiden dinosaappaiden tilalle. Aikavaras tahtoi punaiset sydänkuvioiset. Lempi leiskahti Prisman kenkäosastolla niin vahvana, etten tällä kertaa kyseenalaistanut pojan toivetta vaan ladoin 28-kokoiset sydänsaappaat ostoskoriin. Niillä on toivon mukaan hyvä hyppiä huhtikuun lätäköissä. 

Kaksivuotisuhmaa, retkipäiviä ja hablamos español

Enää yksi kokonainen päivä täällä Teneriffan Santa Cruzissa. Tiistai-iltapäivällä suuntaamme täyteen ahdetulla vuokra-autolla lentokentälle tunnin ajomatkan päähän. Pitkän lennon jälkeen kello näyttää Suomen aikaa jo yli puoltayötä, joten jäämme lentokentän seutuville nukkumaan valvomaan hotelliin. Keskiviikkona ollaankin hyvissä ajoin Turussa. Ennustan poikien sekoavan leluistaan ja matkaväsymyksestään.

Unirosvo rantajoogailee Los Gigantesin rannalla, jonne ajoimme yhtenä päivänä...

...näiden kuuluisien maisemien takia (ja koska Santa Cruzissa satoi). Kalliot nimeltä Los Gigantes eli jättiläiset.

Unirosvoon on pesiytynyt kaksivuotisuhma: minä haluan! Ei! Parantunut verbaliikka tietysti tehostaa vaikutelmaa. Mutta vaikka x-asennossa riuhtova uhmamustekala onkin toisinaan superrasittava otus, Aikavarkaalla oli samassa iässä ja jo rutkasti aikaisemmin reilusti äänekkäämpiä ja holtittomampia uhmakohtauksia, jotka kestivät pitempään, eivät rauhoittuneet sylillä ja olivat täysin neuvottelujen ulottumattomissa, toisin kuin nämä kuopuksen esitykset.

Tunnustelevan uhmailun lisäksi Unirosvo on alkanut kertoa juttuja. Ikkunasta kantautuva ääni on kumma mopo, joka mitä ilmeisimmin ajaa kovaa, ajaa päin autoa, autoa päin. Tunnin päästä juttu menee niin, että Unirosvo ajaa kummalla mopolla autoa päin. Mopo on tietysti punainen. Sitä kummaa mopoa pelkäillään ja ikävöidään seuraavat pari päivää. Tutti kävelee, Unirosvo ilmoittaa. Kysyn, minne. Kuulemma se kävelee pöydällä, sitten seinää pitkin, sitten hyppää ikkunasta ulos. 

Las Arenasin ranta ja horisontissa sateenkaari. Kuulemma tällä rannalla on Teneriffan korkeimmat UV-säteilylukemat, mutta meidän aamupäivävisiitin ajan auringon peitti onnekkaasti rannan kokoinen pilvi. Aallokko oli hurjaa ja punainen lippu liehui merkkinä uintikiellosta.

Muuntuva ääntäminen aiheuttaa toisinaan kommunikaatio-ongelmia. Kun valmis oli sinnikkäästi mahmu ties miten kauan, ja eräänä päivänä se on yhtäkkiä vähvis, ei äiti ehdi pysyä kärryillä. Punainen ei ole enää mamumu vaan mumanen. Välillä äitikin on äiti eikä tääti. Ja sekös vasta on mahtavaa, kun ei tarvitsekaan enää nyökätä tai pudistaa päätään, kun kysyn otatko iltapalaksi leipää vai mysliä. Voi ilmoittaa ihan itse, että tahtoo mieluummin sipsejä (viittaa nachoihin, joita on pari kertaa maistanut meksikolaisessa ravintolassa) ja popkornia (maistanut uutenavuotena, ja kuuli Aikavarkaan muistelevan niitä)! Tätä innokasta puhumisen harjoittelua mulla tulee kyllä ikävä sitten kun meillä asuu kaksi selkokielistä lasta*; kun joka paikasta pienin bongaa toistettavia ilmauksia, sitten hokee niitä ylpeänä: Ino-äyjys-eji (dinosauruspeli). Pööpe-tetän jooju-nyninä (kirja nimeltä "Roope-sedän joulu-unelma").  

*No, ei ihan hetimiten. Aikavaraskin kaipaa vielä kadonneita L- ja R-äänteitä sekä taivuttelee miten sattuu ja sekoittaa sanoja: "Mulla on yhtä isot hampaat kuin valaksella! Mun pipistä tuli vertaa, ja nyt se verta on kuivunut. Nämä kukat voi laittaa naulakkoon. Ei kun naljakkoon. Viljasta tehdään leipää, muroja ja jauhelihaa!"    

Perjantaina ajoimme Las Galletasin kylään, jonka reunalta lähti viehättävä kivikkoinen polku kaktusten lomitse. Kävelimme sitä Unirosvon kantoreppupäiväunien verran ennen kuin palasimme rannalle kastelemaan varpaita lämpimässä, pilvisessä iltapäivässä.

Kävelyreitin varrella oli jonkilainen hippikylä. Tässä yksi hippiasumus. Tarkkasilmäinen voi bongata suurennetusta versiosta kyltin, jossa mainostetaan rastojentekomahdollisuutta. (Ei menty.)

Mun espanjan opiskeluinto lopahti aika lailla alkuunsa heti sen jälkeen, kun kehtasin sillä kehuskella. En siis ole jaksanut tankata sanastoja tai omaksua kielioppisääntöjä, vaan keskittänyt lapsiperhearjelta liikenevän ajan KIRJA-nimiseen tiedostoon ja literary thriller -genreen lukeutuvien e-kirjojen avulla rentoutumiseen. Olen kuitenkin sitkeästi asioinut espanjaksi, silloinkin kun olemme tehneet retken johonkin turistikohteeseen, jossa tarjoilijat varmaan osaisivat palvella lähestulkoon suomeksi. Preesens on edelleen ainoa aikamuoto, jonka hallitsen, ja verbivarastoni on merkittävän niukka, mutta simppeli kanssakäyminen onnistuu useimmiten.  

Liskot vilistivät kaktusten joukossa

Ehkä mua paremmin espanja on tarttunut Aikavarkaalle. Ihmisten ilmoilla kaveri ei juuri vieraille puhele, mutta kotona se ilmoittaa puhuvansa nyt espanjaa, ja vaihtaa konsonantit soinnillisiksi: "Ygsi giivi ja borhavor! Saisingoo disää bettä ja borhavor muivien?" (Borhavor= por favor = kiitos/please) Välillä Aikavaras julistaa: "Me gustas tu! (toim.huom. Tykkään sinusta.) Mää en tuskastu! Mui viento lo siento!" (Lo siento = anteeksi)

Las Galletasin hiekkaranta ja sen reunassa kohta, josta aallot huuhtovat noiden kivien ympäri

Pojat "uimassa". Leikkivät kalastamista laskuveden jättämissä lätäköissä.

Unirosvokin toistelee ja makustelee espanjan fraaseja. "Väve!" se hihkaisee vaikka viiden metrin päästä, kun kuulee mun vastaavan jollekin "vale" (jotakuinkin selvä tai hyvä on). "Käsjäs", se toistaa, kun kuulee gracias-kiitoksen. "Poopapoo", se nauraa, kun olen esittänyt tarjoilijalle, että näitä haluaisimme tänään, por favor.

Unirosvo heittää kiviä mereen Candelarian rannalla.

Pakata ja matkustaa ei huvittaisi, mutta onhan tässä jo koti-ikävä. Aikavaraskin muisteli eilen silmät kosteina, millainen roskiskaappi meillä on Suomessa, ja minkä näköisiä kierrätyspönttöjä kotitaloyhtiön roskakatoksessa on.