Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen?
(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)
Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä.
Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)
Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä.
Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon?
Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti