keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Marraskuun loppu, yhtäkkiä

Yllätyyys! Sekä teille tämä pienimuotoinen comeback takavasemmalta että itselleni se, että "ehkä loppuviikolla sitten" -aikomus ehti venähtää kahdeksi kuukaudeksi.

Mitä kahteen kuukauteen on mahtunut? Aamujen ja sitten iltapäivien pimentyminen, vaatekaappien päivittämistä märkiin sysipimeisiin lähesnollakeleihin, pari pikku flunssaa, Unirosvon tärykalvot räjäyttävä uhmahuutokausi, einesten käyttämistä jos ei muuhun irtoa inspiraatiota, huonosti nukuttuja öitä, vähän paremmin nukuttuja öitä jotka eivät kuitenkaan riittäneet kuittaamaan velkoja, yksi lyhyt työmatka Hampuriin, Miehen vähän lukuisempia työmatkoja, pohdintaa siitä pitäisikö muuttaa Atlantaan niin kuin Miehen pomo vahvasti ehdotteli (ei pitäisi).

Sadelapset sateenvarjoissaan sinä harvinaisena lokakuisena iltapäivänä, jolloin satoi mutta EI tuullut.


Olen käynyt välillä vesijuoksemassa ja saanut joskus pieniä hermoromahduksia ja iltaisin katsonut mieluummin Areenasta Siltaa kuin istunut koneelle. Viihdyn yhä töissä ja viihtynen nykyisessä hommassa vielä koko ensi vuodenkin. Tukka on kasvanut hankalasti hallittavaan, erittäin tylsään polkkaan, ja ostin uudet saappaat pitkällisen aikomisen päätteeksi vasta samana päivänä, kun vetoketjut kuolivat lopullisesti. Olen pelännyt katastrofeja, iloinnut helpoista hetkistä ja terveistä viikoista lasten kanssa ja todennut, että kaiken kaikkiaan elämä on käsittämättömän paljon helpompaa kuin vuosi, kaksi, kolme, neljä ja viisi sitten. Entä kuuden? Vertailla ei voi; silloin se oli erilaista, liian erilaista (mitä ihmettä tein iltaisin kaikilla niillä tyhjillä tunneilla?), vapaampaa mutta vajaampaa, silloin odotettiin odotusta ja ajatuksissa pyöri uhmakohtausten ja iltahassuttelujen sijaan ovulaatio tai lähinnä sen puute eikä mielenrauha asettunut pelon ja epävarmuuden keskelle. Itsekeskeisempi silloin kyllä sai olla kaikessa rauhassa.

Joskus oli vielä aurinko.

Ja keltaisia, kuivia lehtiä ihmeteltiin ilman hanskoja.


Lapset tykkäävät LEGO Ninjagosta ja Avaruus-Apinoista ja puhuvat vieläkin hassuja ja ihmeellisiä, mihinkä ne siitä. Unirosvo haluaisi välillä kuulla joka ilta iltasaduksi Pluto äitinä tai Basil Hiiri mestarietsivän. Aikavarkaan R on edelleen korostunut ja satuja kuunnellessa hän kuiskailee perässä kaikki ärrälliset virkkeet ("koska se tuntuu hyvältä painaa ne mieleen sillä tavalla", kuului perustelu, kun kysyin mikä kuiskiva kaiku täällä aina seuraa mun ääntä). On päiviä, joina kukaan ei itke, ja on päiviä, joina kaikesta tulee riitaa. On paljon hyviä pohdintoja:

"Silloin kun maailmassa ei ollut vielä yhtään taloja ja kaupunkeja ja sitten ne keksittiin, niin oliko silloin koko maapallo vähän aikaa yksi iso rakennustyömaa?"

"On hyvä juttu että on äänikirjoja, koska niitä sokeatkin voi kuunnella, mutta miten ne pystyy valitsemaan tabletilta äänikirjan, kun eivät näe mihin koskevat?"


Kurahousut, niitä nämä kaksi kuukautta on pitänyt sisällään. Kurahousuja kastumassa läpi, kurahousuja puhkeamassa polvista, kurahousuja huuhdeltavana päiväkodin pihan sitkeästä savihiekasta pyörävaraston jääkylmän hanan alla, kurahousuja kylppärissä kuivumassa, kurahousuja löytämässä aamuisin tiensä takaisin päiväkodin eteiseen.

Marraspimeydessä heijastinliivilapset kuin syvänmeren lamppukalat.


Jos isomman muistiin painuvat lauseet perässä kuiskailemalla, pienempi oppii vähän eri tavalla.

"Onpa tänne pitkä matka", Unirosvo totesi kerran metsäkävelyn äärimmäisessä pisteessä. "Se tarkoittaa sitten sitä, että kotiin on yhtä pitkä matka."

"Onpa susta tullut viisas. Mistä kaikki tuollainen tieto onkaan sun päähän mennyt?"

"Sadepisaroiden mukana korvista sisään."

Aikavaras askarteli oma-aloitteisesti, omatoimisesti ja kaikessa hiljaisuudessa nopan. Se jopa pyörii.

Aikavarkaan sanoittama, minun kirjoittama ja Aikavarkaan kuvittama infojuliste 5-vuotiaan huoneen ovessa.


Lopuksi vielä joskus viisi viikkoa sitten luonnoksiin seuraavaa postausta odottamaan tallentamani Aikavarkaan kysymyspatteri (esitetty peräkkäin saman minuutin sisällä):

1. "Äiti mistä ihmisen ääni tulee ja miten ihminen pystyy puhumaan?"

2. "Äiti mistä ajatukset tulee ihmisen mieleen ja miten ihminen pystyy ajattelemaan?"

3. "Äiti miten ihminen pystyy tekemään moottorisahalla taidetta paksuista tukeista?"

Myönnän, toi kolmas tuli vähän puun takaa (pun intended).

Samaan aikaan toisella puolella kotia Unirosvo juoksee ympyrää ja kailottaa: "Inkiväärisusi syö varjoja ja varastaa ihmisten pissan! Katso, mä otin kalsarit pois. Lallallaa, määää otiiin kalsaaaariiiiit poooooooiiiiis..."

Unirosvon piirrokset olivat vielä alkusyksystä lähinnä suttuisia spiraaleja, jotka sitten esittivät muka mitä milloinkin. Hiljattain on tullut oikein ortodoksisia pääjalkaisia sekä tämänkaltaista esittävää taidetta. Oli hoidettava Aikavarkaan iltasuihku ja kyllästyin, kun Unirosvo rämpytti kylppärin valoja. Kokeilin onneani ja lähetin sen piirtämään kuvan. Onnenpotku kävi jo siinä, että se tosiaan lähti rämpyttelemästä. Toinen oli se, että lopputulos ei ollut spiraalisuttu verhoissa tai tapetissa taikka niin kuin silloin kerran, tuolin koristelu tarra-arkillisella tiukkaan liimaantuvia tarroja (saivat jäädä koristeeksi), vaan "pitkä jono päiväkotilapsia juoksee peräkkäin metsäpolkua pitkin".


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti